Toukokuun kolmantenatoista suomalaiset odottivat suurta voittoa. Käärijä ei sellaista Liverpoolista tuonut, mutta Suomi oli maailman paras toisaalla. Tarkalleen ottaen Kreikan Olympiassa, jossa järjestettiin filosofian olympialaiset. Suomalainen Pietari Kaaro voitti lukiolaisille suunnatun kansainvälisen huippukilpailun. 

Suomen menestyksestä ajattelun mittelössä ei juuri uutisoitu. Viihdespektaakkeli täytti ilmatilan. 

Ehkä se kertoo jotain ajastamme, ja saa kysymään, mikä rooli filosofialla ja ajattelulla on yhteiskunnassa nykypäivänä. Kysymykseen yrittävät vastata tässä jutussa Pietari Kaaron lisäksi yksi aikamme tunnetuimmista ajattelijoista, ranskalainen Bernard-Henri Lévy, sekä suomalaisfilosofi Elisa Aaltola.

Perinteisesti filosofit ovat auttaneet käsittelemään aikansa kriisejä. Tieteiden kehitys, maallistuminen ja teollistuminen synnyttivät kaikki jännitteitä, jotka purkautuivat välillä väkivaltaisillakin tavoilla. Esimerkiksi Friedrich Nietzsche toimi eräänlaisena maallistuvan maailman teoreetikkona. Hannah Arendt puolestaan auttoi paljastamaan ihmisyyteen ja historiaan liittyviä elementtejä, jotka johtivat toiseen maailmansotaan ja natsismiin. 

Nyt maapalloa uhkaa ilmastokriisi. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on vienyt maailman uudenlaiseen aikaan. Teknologia muovaa ihmisten ajattelua, käyttäytymistä ja arkea tavoilla, joita on vaikeaa ennakoida. 

Samaan aikaan tuntuu siltä, että yhteiskunnallinen keskustelu toimii Käärijän logiikalla: halvoillakin aineksilla voi saada aikaan hyvän show’n. Sisällöllä ole niin väliä, kunhan se herättää suuressa yleisössä reaktioita kuin nettimeemi.

Vuosien varrella Suomessa on toki vaikuttanut nimekkäitä filosofeja.  20 vuotta sitten kuollut Georg Henrik von Wright oli kommentaattori, joka ei pelännyt julkisuutta. Von Wrightin jälkeen Suomen julkista ajattelua on pitänyt pystyssä lähinnä Esa Saarinen oppilaineen. Pekka Himanen ehti käydä julkisuudessa, mutta ei ajatustensa vuoksi. Jyrki Kataisen hallitus oli tilannut Himaselta konsulttiraportteja, joiden hintaa käsiteltiin julkisuudessa kärkkäästi. Niiden sisältöä harva muistaa. 

Kesäkuussa suomalainen filosofi ja sukupuolentutkija Mari Ruti kuoli 59-vuotiaana. Vaikka hän oli tehnyt poikkeuksellisen uran Pohjois-Amerikassa, yksikään suomalainen media ei uutisoinut hänen kuolemaansa tuoreeltaan. 

Viimeiset pari vuosikymmentä on ollut varsin hiljaista. Se näkyy myös kirjakaupoissa. Suomalaisessa kirjakaupassa filosofiateokset löytyvät nykyään hyvinvointiosastolta. 

Ehkä ajattelu on kääntynyt yksilöilläkin yhä enemmän kohti omaa napaa, minkä vuoksi julkisuuteen nousee lähinnä ajattelijoita, jotka auttavat tutkimaan omaa napaa uusista kulmista. Kun minuudesta on tullut uusi uskonto, aikamme suurten ongelmien pohtiminen jää muiden vastuulle, elleivät kyseiset ongelmat liity juuri minuuteen. 

Joku voisi sanoa, että maailma on älyllisessä lamassa. Eikä lama iske hyvään saumaan, sillä ihmiskunta ja maapallo tarvitsisivat juuri nyt uudenlaista ja terävää ajattelua polttavien kriisien ratkomiseen.

Luonto- ja eläinfilosofiaa tutkiva Elisa Aaltola näkee, että etenkin Suomessa ongelmana on se, että filosofit eivät ole halukkaita puhumaan julkisesti.

Turun yliopistossa vanhempana tutkijana työskentelevä Aaltola on julkaissut kymmeniä kansainvälisiä tieteellisiä artikkeleita ja 12 kirjaa. Hän on tunnettu akateemisissa piireissä mutta esiintyy myös sosiaalisessa mediassa. Sitä moni kollega on kauhistellut. 

Aaltola ajattelee päinvastoin kuin moni kollegansa. Hänen mielestään ihan ensimmäinen askel filosofille voisi olla sosiaaliseen mediaan lähteminen.

”Taustalla on suuri pelko asettaa itsensä alttiiksi. Se näyttäisi olevan piirre suomalaisessa kulttuurissa. Ei kritiikki tuhoa ketään. Filosofien pitäisi nimenomaan olla rohkeita ja ottaa kantaa.”

Julkisuudessa Aaltola on kritisoinut muun muassa pienpetojen metsästyskilpailua ja kommentoinut ralliautoilija Kalle Rovanperän törmäystä lehmään.

Monen filosofin suun sulkee pyrkimys olla julkisesti puolueeton. Aaltolan mukaan kukaan ei kuitenkaan ole puolueeton, koska arvomaailma värittää jokaisen ajattelua. Siksi filosofit voisivat ottaa julkisuudessa vahvemman kannan asioihin ja uskoa päätelmiin, joihin he ovat ammattinsa ja ajattelunsa johdattamina päätyneet. 

Aaltolan mukaan suomalaiseen filosofiaan liittyy tietynlainen snobismi, jossa ajatellaan, että vakavasti otettava filosofi ei esiinny julkisesti. 1980-luvulla Esa Saarisen noustua julkisuuteen filosofia jopa karnevalisoitui. Syntyi kahtiajako akateemiseen filosofiaan ja julkiseen filosofiaan, eikä railo ole vieläkään umpeutunut. 

Ranskassa filosofeilla on vahva perinne julkisina keskustelijoina. Maassa on vuosikymmenien aikana vaikuttanut lukuisia ajattelijoita, jotka ovat kommentoineet innokkaasti vähän kaikkea: Simone de Beauvoir, Michel Foucault, Jacques Derrida, Jean Baudrillard. 

Ranskan tunnetuimpia nykyfilosofeja lienee julkkisälykkö Bernard-Henri Lévy. Hän nousi pinnalle 1970-luvulla osana nuorta ja vihaista filosofien ryhmää, joka kritisoi edellisen sukupolven ajattelua. Edelleen Lévy jakaa mielipiteitä ja on saanut osakseen myös vahvaa kritiikkiä, kuten että onko hän filosofi laisinkaan. 

Lévy on tunnettu jo yli neljä vuosikymmentä etenkin kahdesta asiasta. Kauluspaidan napeista on auki vähintään kolme ellei enemmän. Toiseksi, Lévy on usein siellä, missä tapahtuu maailmanpolitiikkaa ravisteleva konflikti.

Julkisuus ja kriisialueet ovat Lévyn temmellyskenttiä. Jos hänen teoksilleen pitäisi etsiä kirjakaupasta lukijan mielentilaa kuvaava osasto, sen yläpuolella voisi lukea hyvinvoinnin sijaan pahoinvointi. 

Kauluspaita on napitettu jälleen kerran ilmavasti. Lévy on lentänyt pikaiselle vierailulle Helsinkiin Ukrainasta, jonne hänen on määrä palata miltei saman tien. Suomessa Lévy vierailee puhujana yritysjohdolle suunnatussa konferenssissa. Samalla hän on luvannut antaa haastattelun HS Visiolle.

Lévy istahtaa hotelli Kämpin aulabaarin tuoliin ja katsoo kulmien alta suoraan silmiin. 

”Haluatteko kuulla totuuden? Minusta on vaikea puhua filosofiasta tänään. Tulen Bahmutin alueelta. Olin etulinjassa, siellä missä Ukraina ja Venäjä taistelevat, ihmiset ovat puoliksi elossa ja puoliksi kuolleita.”

Ei ole ihme, että Lévy on ollut vuosikymmeniä median suosikki. Hän osaa aloittaa haastattelun dramaattisesti. Toki tässä tapauksessa siihen on erityinen syy. Lévy on viettänyt Ukrainassa kuukausia Venäjän hyökkäyssodan alettua kuvaamassa dokumenttia. Rintamalinjat, vallihaudat, pommitetut kaupungit ja bunkkerit ovat tulleet tutuiksi. Hänen dokumenttielokuvansa Slava Ukraini ilmestyi tänä vuonna.

Lévyn mukaan juuri nyt filosofien tehtävä on pohtia sitä, mitä Ukrainassa tapahtuu. Joku voisi kritisoida sitä, että sotarintamalle menevä filosofi on kuin lääkäri, joka lääkitsee taudin oireita eikä yritä parantaa taudin aiheuttajaa. Rintamalinjan sijaan filosofista voisi olla enemmän hyötyä keskustelemassa maailman johtajien kanssa. 

Lévy toteaa toimittajan esittämän lääkäri-metaforan kelvolliseksi mutta sanoo haluavansa avata toimintaansa toisella vertauskuvalla, joka sekin kuvaa filosofin roolia yhteiskunnassa. 

Georg Wilhelm Friedrich Hegelin mukaan filosofi on kuin Minervan pöllö, joka lähtee lentoon vasta, kun yö laskeutuu. Hegelin mukaan filosofien ei siis pitäisi pyrkiä vaikuttamaan tapahtumien kulkuun vaan heidän tulisi yrittää ymmärtää niiden luonnetta vasta jälkikäteen. 

”Se tarkoittaa, että on odotettava, kunnes tapahtumat ovat ohi ja tuhkat ovat viilentyneet. Uskon itse päinvastaiseen.”

Lévy ajattelee, että historiallisten tapahtumien keskellä filosofien on laitettava itsensä alttiiksi ja mentävä sinne, missä tapahtuu.

”Kun tapahtumat ovat ohi, mitä siinä sitten enää voi tehdä? Tiivistelmän, laskea kuolleet ja itkeä heitä. Moittia niitä, jotka aiheuttivat kuolemat. Se ei ole riittävää eikä kunnioittavaa.”

Lévyn metodi on ollut mennä kansan pariin ja sinne, missä tapahtuu. Kokemustensa ja kohtaamistensa pohjalta hän on tehnyt filosofiaa, kirjoja, elokuvia ja artikkeleita arvostettuihin aikakausilehtiin. Ranskassa hän on poliittinen kommentaattori, joka antaa medialle usein haastatteluita. 

Filosofin tehtävä on Lévyn mukaan ottaa riski ja mennä myrskyn silmään. Eikä hän puhu pelkästään fyysisestä riskistä.

”Filosofien on lähdettävä lentoon jo aamunkoitteessa, vaikka silloin saattaa erehtyä älyllisesti.”

Monesti filosofit osallistuvat keskusteluihin vasta ajallisen turvaetäisyyden jälkeen, kun tapahtumat ovat saavuttaneet jonkinlaisen päätepisteen. Lévy toivoo nykyfilosofeilta enemmän rohkeutta. 

Neljä päivää ennen haastattelua, 26. kesäkuuta, Lévy oli seurueineen illastamassa Ria Pizza -nimisessä ravintolassa Kramatorskissa Ukrainassa. Paikka on toimittajien ja nuorien suosiossa. Vuorokautta myöhemmin Venäjän ohjus osui samaiseen ravintolaan. Kuolonuhreja oli ainakin 13 ja loukkaantuneita oli kymmeniä. Yksi kuolleista oli Viktorija Amelina, ukrainalainen 37-vuotias kirjailija ja esseisti.

Slava Ukrainissa on kaksi kohtausta, joissa venäläinen drooni lentää Lévyn yllä. Miksi ihmeessä hän haluaa seikkailla keskellä sotaa?

”Filosofi voi kirjoittaa kirjan, lahjoittaa rahaa tai mennä kadulle osoittamaan mieltä. Mutta Bahmutiin on vaikeampaa mennä. Uskon, että filosofin täytyy tehdä asioita, joita muut eivät juuri tee.”

1900-luvun alkupuolella elänyt ranskalaisfilosofi Simone Weil uskoi, että Karl Marxin esittämä yhteiskuntakritiikki oli puutteellista siksi, että Marx ei ikinä itse työskennellyt tehtaissa. Osittain siitä syystä Weil hakeutui töihin autotehtaalle, vaikka heiveröisenä, likinäköisenä ja kömpelönä hänellä ei ollut erityisiä edellytyksiä työskennellä siellä. Weil lahjoitti suurimman osan tuloistaan hyväntekeväisyyteen. 

Hän myös tahtoi palavasti osallistua Espanjan sisällissotaan. Hän suuntasi rintamalle vapaaehtoisena mutta loukkaantui nopeasti.

Kun Weilin nostaa esille, Elisa Aaltolan jo valmiiksi pulppuava puhe kiihtyy.

”Jos jollekin pitäisi alttari perustaa, niin hänelle.”

Weil paljastuu Aaltolan suosikkifilosofiksi. Erityisesti Aaltolaa viehättää se, miten Weil vei ajattelunsa aktiiviseksi toiminnaksi. 

Weil kirjoittaa radikaalista myötätunnosta, joka tarkoittaa ajatusta oman minuuden hälventämisestä yhteiskunnan auttamiseksi. Empatiassaan Weil halusi samaistua autotehtaan työntekijöihin tai nälkiinnyttää itsensä.

Aaltolan mukaan itsekeskeinen aikamme opettaa olemaan kilpailuyhteiskunnassa todella egoistinen. Ajetaan oman ihonvärin, kansallisuuden tai minkä tahansa itseen liittyvän etua. 

Myös Aaltola on pyrkinyt toimimaan weililäisittäin pelkän ajattelun ja kirjoittamisen sijaan. Erityisesti asuessaan Englannissa hän osallistui eläinten oikeuksia ajaviin mielenosoituksiin ja joutui siitä hyvästä putkaankin.

Aaltola pyrki keväällä eduskuntaan. Myös sitä voi pitää yrityksenä hakeutua toimijaksi akateemisen filosofian ulkopuolelle. Aaltola jäi varasijalle. 

Tällä hetkellä yliopistoissa kannustetaan kilpailuun. Ne pärjäävät tutkijoina, jotka julkaisevat eniten. Kiire julkaista kansainvälisiä artikkeleita voi olla pois muusta kirjoitustyöstä ja julkisesta keskustelusta. Tutkimusartikkeleita lukevat usein vain muutamat kymmenet tai korkeintaan sadat kollegat. 

Aaltolan mielestä filosofien pitäisi etsiä jatkuvasti uusia tapoja puhutella ihmisiä. On vaarallista, jos ajattelija päätyy käyttämään kieltä, jota harva ymmärtää. Toinen ongelma on, jos suomalainen ajattelu ei synnytä suomenkielistä filosofiaa.

”Silloin julkinen filosofia kuolee”, hän sanoo. 

Filosofia elää aina ajassa, ja kaikkina aikoina syntyy ajalleen ominaista filosofiaa. On siksi mielenkiintoista kuulla, mitä ajattelee filosofian olympialaiset voittanut 19-vuotias Pietari Kaaro.

Kaaro kertoo innostuvansa filosofeista, jotka pyrkivät sanallistamaan uusia ongelmia, sellaisia, joista ei ole aiemmin pystynyt puhumaan. Sellaisia ovat viime vuosisadan ranskalaiset ajattelijat, kuten Michel Foucault, Jacques Derrida ja Gilles Deleuze. 

”Filosofian tärkein rooli on luomistyössä, tilanteissa, joissa vanhat tavat puhua asioista eivät riitä.”

Teknologian nopea kehitys on muuttanut maailmaa radikaalisti. Sen vuoksi Kaaro uskoo, että kaikkia keskeisiä kysymyksiä ei ole vielä kyetty edes artikuloimaan. Tekoäly, ilmastonmuutos ja luontokato vaikuttavat elämään lähes kaikkialla maapallolla.

”Yksi merkittävin kysymys on, miten meidän käsityksemme ihmisyydestä muuttuu”, Kaaro sanoo.

Hän toteaa, että keskiajalla ihmisen kuva muodostui suhteessa Jumalaan. Sitten seurasi maallistuminen ja siihen liittyviä pohdintoja ihmisen suhteesta kieleen, järkeen, luontoon ja yhteiskuntaan. 

Eivätkä teknologia ja nykyinen kulutuskulttuuri muuta pelkästään ihmistä vaan ihmisen käsitystä todellisuudesta. Siitä syystä Jean Baudrillardin simulaatiota koskevista ajatuksista on tullut entistäkin ajankohtaisempia.

Kaaro kertoo, kuinka Baudrillardin ajatuksia simulaatiosta on avattu käyttämällä esimerkkinä Starbucks-kahvilan Pumpkin Spice Latte -juomaa. Vaikka juoman nimi antaa toisin ymmärtää, se ei vuonna 2015 tehtyyn reseptimuutokseen saakka sisältänyt laisinkaan kurpitsaa. Etenkin kulutuskulttuurissa maailmamme rakentuu symboleista, jotka eivät viittaa enää todellisuuteen vaan vain itseensä. 

Todellisuuden ja simulaation välinen raja on hälventynyt jo ennen digitaalista aikaa. Uusi teknologia virtuaalitodellisuuksineen ei selkeytä tilannetta. 

”Markzuckerbergiläisessä simulaatiossa virtuaalitodellisuus alkaa muistuttaa yhä enemmän todellisuutta. ”

Niin, useinhan kokemukset saattavat tuntua jopa todellisemmilta, kun ne lähettää sosiaaliseen mediaan. Samaan aikaan todellisuus on alkanut muuttua yhä enemmän sosiaalisen median ja virtuaalitodellisuuden taustakulissiksi.

Kaaro kertoo, että innostus filosofiaan syttyi miltei vaivihkaa. Lukion kurssien lisäksi hän alkoi opiskella omalla ajallaan. Hän päätyi osallistumaan filosofian olympialaisten karsintoihin. Kaksitoista parasta valittiin Suomen valmennustiimiin, joka kokoontui Kallion lukiossa. Kolmen viikonlopun valmennuksen jälkeen kaksi parasta kirjoittajaa lähetettiin Kreikkaan kilpailuihin.

Kilpailussa oli neljä tuntia aikaa laatia filosofinen essee, jonka aiheen sai valita neljästä vaihtoehdosta. 

Kaaro voitti, ja pronssia tuli Hyvinkään lukiossa opiskelleelle Inka Poikolaiselle.

Jälkikäteen Kaaro on kuullut, että tuomaristossa hänen esseestään tykänneet olivat pitäneet sitä lähes virheettömänä. Jotkut tuomariston jäsenet taas eivät pitäneet esseetä filosofiana lainkaan. Ehkä mielenkiintoiset ajatukset jakavat mielipiteitä. 

”Olin ihan varma, että mun essee oli solidi. Se oli parasta, mitä olin noin lyhyessä ajassa kirjoittanut.”

Mitä essee sitten käsitteli? Kun asia kysyy Kaarolta, hänen hymyilee hetken. Hänen mukaansa ”pinnallinen kuvaus” kuuluu:

”Miten pitäisi suhtautua totuuteen, jos totuus olisi jossain vaiheessa ristiriidassa eettisten huolien kanssa? Jotain, mitä sanotaan totuuden nimissä, voidaan käyttää ihmisten sortamiseen.”

Kaaro lähtee syksyllä opiskelemaan Leuvenin yliopistoon Belgiaan. Hän toteaa olevansa vielä etäällä akateemisesta filosofian maailmasta ja sen keskusteluista. 

Kaaro kuitenkin näkee julkisuudessa ääntä pitävät pop-filosofit tärkeinä, koska heidän avullaan ajattelu tunkeutuu ulos yliopistoista. 

Yksi saattaa pukea leoparditakin, toinen tykitellä sosiaalisessa mediassa, kolmas lähtee sotatantereelle. Tärkeintä kuitenkin on, että filosofi ajattelee. Ajattelee rohkeasti, omapäisesti ja kertoo ajatuksistaan muillekin, vaikka siinä olisi riskejä. Välillä filosofin on sanottava myös sellaisia asioita, joita ihmiset eivät välttämättä halua kuulla, joskus jopa sellaista, mitä omat kollegat joutuvat sulattelemaan.

”Hyvin kiinnostavat, uusia asioita miettivät filosofit tuntevat itsensä vieraaksi omassa joukossaan”, Kaaro uskoo.

Jos ei kirkkaalla ajattelulla, niin millä muulla voisimme ratkaista aikamme suurimpia ongelmia, joiden kanssa on jo saatanallinen hätä?

Ehkä filosofien on vain lopulta otettava mallia Käärijästä, joka laulaa pohjimmiltaan pelkojen voittamisesta: 

Nyt lähden tanssimaan

Niinku cha cha cha

Enkä pelkääkään tätä maailmaa

Niinku cha cha cha

Oikaisu 15.7.2023 klo 7.47: Filosofian olympialaiset järjestettiin Kreikan Olympiassa eikä Ateenassa, kuten jutussa aluksi mainittiin. Kalle Rovanperän nimi korjattu. Alkujaan jutussa puhuttiin virheellisesti Harri Rovanperästä. 

Oikaisu 15.7. kello 15.13: Toisin kuin artikkelissa aiemmin kerrottiin, Starbucks-kahvilan Pumpkin Spice Latte -juoma sisältää nykyään kurpitsaa. Se lisättiin juoman reseptiin vuonna 2015.