”Jälleen kerran saan myös sitä palautetta, että nuorten ahdistus on mun syy. Että kai niitä nyt ahdistaa kun mä pelottelen. MITÄ MUN PITÄIS LUENNOLLA PUHUA, KUN ALAN TIETEELLINEN KONSENSUS KERTOO, ETTÄ SUKUPUUTTOVAUHTI ON 100–1000 KERTAISTUNUT? VALEHDELLA???????????????????????”

Lokakuussa Jyväskylän yliopiston luonnonsuojelubiologian ja luonnonvarojen käytön kestävyyden yliopistonlehtori Panu Halme julkaisi viestipalvelu X:ssä yllä olevan tekstin. Siihen kirvoitti yksi hänen luentosarjoistaan, joka käsittelee sukupuuttoja.

”Olen yleensä aloittanut luennot sillä, että käyn läpi muutamia kuuluisia sukupuuttokeissejä. Yleensä niissä toistuu aina se, että ihan loppumetreillä ihmiset heräsivät, yritettiin hemmetisti saada jokin ratkaisu aikaan, mutta oli jo liian myöhäistä.”

Pahimpaan korona-aikaan luennoilla oli vastassa pimeitä Zoom-ruutuja ja opiskelijoita, joiden mielenterveys kaikkien mittareiden mukaan rutisi liitoksissaan. Silloin Halme siivosi luentoa, kun hän huomasi, että sukupuuttoja koskevan luennon aikana usein joku itki.

”Tajusin, että jos kerron heille kaikki nämä nyyhkytarinat, he hajoavat. Tein luennosta aiempaa kliinisemmän.”

Ennen kuin Halme julkaisi lokakuisen purkauksensa X:ssä, hän oli taas kerran saanut somekommentaattoreilta noottia, että hänen pitäisi puhua nuorille ratkaisuista, ei ongelmista.

Kyllä hän niistäkin puhuu. Ennallistamisesta ja ekologisesta kompensaatiosta, eli siitä, että yhdessä paikassa luonnolle aiheutettuja haittoja hyvitetään jossain muualla täysimääräisesti. Ekologinen kompensaatio on kirjattu luonnonsuojelulakiin ja on monipolvista ja kattavaa – ei siis mitään puun istuttamista lentomatkan jälkeen.

Mutta ennen kuin Halme pääsee keinoihin, hänen on pakko maalata tilannekuva, ja luonnonsuojelubiologiassa se on ahdistava.

”Palautetta siitä, että pitäisi keskittyä ratkaisuihin, antavat klassisesti keski-ikäiset ihmiset, jotka eivät halua myöntää, kuinka kamala tilanne on. He ovat usein teknologiauskovaisia, eli sellaisia, joiden mielestä kaikki järjestyy jollain vetytaloudella.”

Nuoret itse sen sijaan haluavat kuulla kaiken. Sen, että sukupuuttovauhti on sata- tai tuhatkertaistunut ilmaston lämpenemisen ja maankäytön muutosten takia, minkä vuoksi viimeisten vuosisatojen aikana jo arviolta 200 000 lajia on kadonnut maapallolta. Ja sen, että tällä hetkellä noin miljoonan lajin arvioidaan olevan uhanalaisia.

”Opiskelijat eivät ole koskaan sanoneet, että voitteko te kertoa vähemmän näitä ahdistavia juttuja”, Halme toteaa. ”Osa sanoo, että koko peruskoulun ajan heille on kerrottu, että kunhan muistetaan kierrättää, niin kaikki on hyvin. Kun totuus iskee silmille, se voi olla aika raakaa, mutta kyllä he ovat silti hirveän kiitollisia.”

Osa sanoo suoraan senkin, miksi ovat opiskelemaan tulleet.

”He ovat tulleet etsimään keinoja pelastaa tämä planeetta.”

Pelastus on myös Halmeen työn päämäärä. Luontokato pitää pysäyttää, ilmastonmuutos on pakko saada aisoihin.

Halme jakaa työnkuvansa kolmeen osaan, joista kuhunkin kuluu noin kolmannes hänen ajastaan.

Ensinnä hän tekee tutkimusta. Toisekseen hän pyrkii vaikuttamaan yhteiskuntaan eri tavoin. Hän ravaa usein Helsingissä eri ministeriöissä antamassa alastaan asiantuntijalausuntoja. Halme myös tunnetaan X:ssä kriittisenä keskustelijana, joka vääntää päivittäin poliitikkojen ja valtaapitävien kanssa niin metsien hakkuusta kuin lihansyönnistäkin.

”Joskus tulee sellaista palautetta, että minä vain somessa meuhkaan. Joo, on se sitäkin, mutta kyllä valtavasti menee aikaa erilaisissa asiantuntijatyöryhmissä.”

Kolmanneksi Halme opettaa yliopistossa biologian ja ympäristötieteen opiskelijoita.

Se on työn tärkein osa.

Opetustyössään Halme pyrkii antamaan nuorille kahdenlaisia työkaluja planeetan pelastamiseen.

Ensimmäiseksi hän yrittää pitää yllä heidän toiveikkuuttaan, joka on ymmärrettävästi koetuksella. Tulee korona, tulee sota, tulee aina jotain mukamas tärkeämpää, joka jyrää ilmasto- ja luonnonsuojelutoimet alleen.

Halme itse uskoo, että toivolle on sijaa. Hän uskoo, että toimiin ryhdytään siinä vaiheessa, kun ensimmäinen ison valtamerialueen ekosysteemi romahtaa ja sadat miljoonat ihmiset eivät enää saa kalastettua merestä itselleen ravintoa. Niinpä he pakenevat luontokadosta johtuvaa nälänhätää.

Ja Halme siis sanoo, että kun ekosysteemi romahtaa – ei jos.

”On hölmöä, että muutos pitää tehdä satojen miljoonien ihmisten kärsimystä kautta. Se on silloin myös tosi paljon kalliimpaa”, Halme sanoo. ”Mutta ne tahot, jotka tällä hetkellä hyötyvät tekojen lykkäämisestä taloudellisesti, ovat valmiita lobbaamaan sen puolesta kaikin keinoin.”

Halmeen oma toiveikkuus verhoutuukin synkkään kaapuun. Ilmastokriisi tullaan taklaamaan, hän sanoo – ”kaiken maailman kiinatkin tekevät jo tekoja ja muutos on käynnissä, vaikka se on edelleenkin käsittämättömän hidasta”.

”Muutama sukupolvi tulee kärsimään tästä valtavasti, mutta joskus vuonna 2200 asiat ovat varmaan ilmastonmuutoksen osalta jo ihan hyvin”, hän sanoo.

”Kyllä me onnistutaan, mutta kysymys on, mitä kaikkia lajeja voi hävitä sukupuuttoon ennen kuin onnistutaan.”

Onnistumista odotellessa Halme tekee kaikkensa, että nuoret jaksaisivat pitää toivoaan yllä. Hän tekee sen kehumalla heitä ja huomauttamalla aina, jos kuulee nuorten vähättelevän itseään.

”Heillä on kauheat suorittamisen paineet ihan kaikilla elämän aloilla”, Halme sanoo. ”Me olemme rakentaneet heille täysin mahdottoman häkin, jossa ei voikaan selvitä henkisesti täysin ehjänä, koska paineet jokaiseen tehtävään ovat niin suuret.”

Silti hän uskoo, että hänen luennoillaan istuvista nuorista tulee toimijoita, jotka saavat ilmastoteot runnottua läpi.

”Ajattelen kauhean vahvasti, että heistä tulee parempi sukupolvi.”

Halme myös toivoo, että nykyisten pikkulasten osalta osaisimme välttää aiemmat virheet – ettei annettaisi heillekin sitä kuvaa, että kierrättämällä kaikki ratkeaa.

Lapsille pitää puhua asioista rehellisesti ja ikätasoisesti.

”Se on kestämätön polku, että me suojelemme lapsia kaikelta ahdistavalta tiedolta, kun se on kuitenkin olemassa”, Halme sanoo.

”Pientenkin lasten on mahdollista osoittaa toimijuutta lähiluonnossaan. Toivoisin esimerkiksi, että jokaisessa päiväkodissa käytäisiin keräämässä läheiseltä niityltä kukkien siemeniä, kylvettäisiin niitä päiväkodin pihalle ja katsottaisiin, kasvavatko ne. Ja sitten seuraavana kesänä katsottaisiin, tuleeko niihin kimalaisia ja puhuttaisiin niistä ja niiden tärkeydestä. Luulen, että ratkaisu olisi rehellisempi, aidompi ja kokonaisvaltaisempi ympäristökasvatus lapsesta alkaen.”

Rehellisempi mutta ei missään nimessä syyllistävä.

Sen sijaan omaa sukupolveaan ja itseään vanhempia Halme syyllistää, ja huolella. Kun hän puhuu esimerkiksi valtaapitäville maanpuolustuskursseilla, hän on valmis ”työntämään puukkoa sinne mahaan niin syvälle kuin vain pystyy, että niistä tuntuisi niin pahalta, että ne toimisi”.

”On ihan hyvä, että ahdistaa.”

Valtaapitäviin liittyy se toinen keino, jonka Halme toivonkipinän rinnalla pyrkii opiskelijoilleen antamaan: taidon vaikuttaa.

Hyvin iso osa luonnonsuojeluasioihin erikoistuneen biologin ammattitaidosta on sitä, että osaa keskustella päättäjien kanssa.

Halme haluaa valmentaa opiskelijansa toimimaan kabineteissa ja neuvottelupöydissä. Siksi hän esimerkiksi järjestää luonnonsuojelubiologian maisterikurssillaan opiskelijoille roolipelin. Yksi on ministeri, toinen on metsäyrityksen johtaja, kolmas on virkamies, ja ryhmä keskustelee luonnonsuojelukysymyksistä. Tarkoitus on oppia kaikkien näkökulmat ja tarvittaessa myös kyetä torppaamaan ne.

Välillä Halme saa kuulla, että opetus on aivopesua, mutta hän ei välitä kritiikistä: yliopiston tarkoitus on opettaa niitä taitoja, joita ammatissa tarvitaan, hän sanoo.

”Nuoret sanovat, että he haluavat ratkaista tämä globaalin kriisin ja haluavat siihen keinoja. Välillä se sopii huonosti akateemiseen maailmaan.”

Halmeen oma vaikuttaminen alkoi teini-iässä.

”En ole koskaan ollut sillä tavalla radikaali luonnonsuojelija, että olisin köyttänyt itseäni puihin, mutta yläasteiässä kalastin ja harrastin lintuja.”

Hän varttui maalla, Hollolan kirkonkylällä, ja ensin tulivat kalat. Halme kävi isänsä kanssa pilkillä ja ongella, ja yläasteiässä homma Halmeen sanoin eskaloitui. Teininä hän kävi Lahden kalastusalueen kokouksissa vääntämässä Lahden vesijärven kunnostamisesta.

Kalojen rinnalla kulkivat linnut, kun eräänä päivänä yksi Halmeen parhaista ystävistä, Miika, oli ilmestynyt Halmeen kotiovelle kiikarit kaulassa ja sanonut, että on alkanut harrastaa lintuja.

Kaverukset alkoivat kulkea kerran kuussa bussilla Päijät-Hämeen lintutieteellisen yhdistyksen kuukausikokouksiin.

”Olimme pari kertaa käyneet ja hyvin pian ne äijät – siellä kävi vain yksi nainen, Raili – tajusivat, että tämä kokous ei näille pikkujannuille riitä. Yksi kokeneista harrastajista alkoi vetää meille lasten lintukerhoa.”

Niihin aikoihin valkoselkätikka oli häviämässä Suomesta, pesintöjä oli enää muutamia vuodessa. Halmeen onnistui bongata lintu ensimmäisenä harrastusvuotenaan.

”Se oli jotenkin huimaava kokemus.”

Luonnon suojelemisesta tuli tärkeää, kun oppi tuntemaan sen, mitä oli suojelemassa.

Nyt olemme pisteessä, jossa suojeltavana on koko ihmiskunta ja sen tulevat edustajat. Sen toivoisi herättävän luontokadon vakavuuteen myös ne ihmiset, jotka eivät käy metsässä kiikaroimassa valkoselkätikkaa.

Halme ei kuitenkaan halua unohtaa sitä, että on elämää, jota pitää suojella sen itsensä takia – että luonnolla on itseisarvo.

”Maailmassa on valtavan upeita elämänmuotoja, jotka me voitaisiin hävittää välittömästi. Se, että jollain tavalla hyvä elämä maapallolla säilyy, ei vaadi esimerkiksi albatrosseja. Lokit kyllä hoitaa albatrossien ekologisen roolin, eli noukkii kuolleet kalat merenpinnalta”, hän sanoo.

”Mutta kuinka käsittämättömän surullista on, jos me menetämme albatrossit.”