Yli 30 vuotta sitten suomalaiset elivät kuin viimeistä päivää. Mainoksissa velkarahaa tarjottiin kottikärrylasteittain, vesisängyt kävivät kaupaksi ja asuntojen hinnat kuplivat. Menossa oli historiallinen murros, kun rahoitusmarkkinat vapautettiin 1980-luvun lopulla. Harva kuitenkaan tajusi tuolloin tilanteen vaarallisuutta. Muutosta on vaikea nähdä, kun elää sen keskellä. 

Nyt on vaarassa käydä samoin, varoittaa Sirkka Hämäläinen, joka toimi Suomen Pankin pääjohtajana laman syvimpinä vuosina ja joutui siivoamaan noiden kulutusjuhlien jälkiä.

Hänen mukaansa emme nytkään ymmärrä, kuinka iso muutos juuri nyt on  tapahtumassa, emmekä siksi ole reagoineet siihen vielä riittävästi.

Tuo 1980-luvun iso murros päättyi totaaliseen romahdukseen, Suomen taloushistorian syvimpään lamaan. Tällä kertaa kyse ei Hämäläisen mukaan ole kulutusjuhlasta eikä sitä seuraavasta lamasta.

Nyt kyse on tekoälystä, digitalisaatiosta ja ympäristöongelmien kärjistymisestä sekä samaan aikaan tapahtuvasta väestön vanhenemisesta.

Ne tulevat aiheuttamaan mullistuksia, joita ei vielä täysin ymmärretä. Niihin ei myöskään olla Hämäläisen mukaan varautumassa riittävällä tavalla, koska keskitytään vain lyhyen aikavälin ratkaisuihin.

”Muutokset tulevat olemaan valtavia ja tuskallisia, kuten isot myllerrykset aina ovat, koska ne muuttavat yksittäisten ihmisten elämää. Monet tulevat menettämään työpaikkansa”, Hämäläinen varoittaa.

Ei ollut helppoa 1980-luvullakaan. 

Hämäläinen tunnustaa, että kesti pitkään ennen kuin hän itsekään oivalsi, miten iso mullistus oli alkamassa. Vaikka Suomen Pankista annettiin varoituksia, niitä ei hänen mukaansa haluttu kuunnella.

Vaikka jälkiviisaus onkin Hämäläisen mukaan kaikkein imelin viisauden laji, hän on lupautunut pohtimaan, mitä virheitä Suomen talouden vaikeina vuosina tehtiin ja mitä niistä voitaisiin oppia.

Näitä asioita hän käy läpi myös juuri ilmestyneessä elämäkerrassaan Pakko uskaltaa (Otava). Teoksen pohjana ovat Hämäläisen itse kirjoittamat 800-sivuiset muistelmat, joita Jukka Ahonen ja Jarkko Vesikansa ovat laajentaneet muun muassa arkistomateriaaleja hyväksi käyttäen.

Tapaamme Sirkka Hämäläisen Suomen Pankin talossa Helsingin Kruununhaassa. Se on mitä sopivin paikka muistella menneitä, sillä näillä käytävillä ja huoneissa Hämäläinen vietti yhteensä 36 vuotta työurastaan.

Täällä hän aloitti tutkimusapulaisena vuonna 1961 ja 30 vuotta myöhemmin nousi ensimmäisenä naisena Suomen Pankin johtokuntaan. Pääjohtajaksi hänet nimitettiin huhtikuussa 1992.

Hän ehti 1980-luvulla myös piipahtaa valtiovarainministeriössä ylijohtajana.

Kipuamme portaat yläkertaan Hämäläisen kanssa. 

Millaisia muistoja talo herättää?

Hämäläinen mainitsee hyvät ja kannustavat kollegat, kiinnostavat keskustelut ja avoimen ilmapiirin. Mutta on niitä synkempiäkin muistoja. Vaikeiden vuosien pitkiä iltoja ja dramaattisia hetkiä. 

Yksi niistä tapahtui 19. syyskuuta vuonna 1991. Silloin puhelin soi Hämäläisen työpöydällä. Langan päässä oli Säästöpankkien keskusosakepankki Skopin sijoituksista vastannut varatoimitusjohtaja Juhani Riikonen. Hän kertoi ääni väristen pankin tilanteen olevan toivoton.

 Loppu onkin sitten taloushistoriaa. Myöhemmin samana päivänä Suomen Pankki ilmoitti ottaneensa Skopin haltuunsa. 

Jatkamme matkaa käytävällä eteenpäin, ja Hämäläinen tarkastelee talossa tapahtuneita muutoksia. Kaikki on nykyään lukkojen takana. Taidettakin on esillä aivan eri tavoin kuin ennen.

Törmäämme käytävällä Marja Nykäseen, joka on Suomen Pankin johtokunnan jäsen ja toimii vt. pääjohtajana Olli Rehnin mahdollisen presidentinvaalikampanjan ajan.

Enää naisen toimiminen pääjohtajana ei ole ihmeellinen asia. Mutta 1990-luvun alussa nimitys pääjohtajaksi oli yllätys myös Hämäläiselle itselleen.

Hän yritti itse jopa vastustella sitä. Lopulta ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin suostua. Oli pakko uskaltaa keskellä laman pahimpia syövereitä.

Ennen nousuaan Suomen Pankin johtoon ensimmäisenä naisena Hämäläinen oli rikkonut jo muutaman muunkin lasikaton. Hän oli 1970-luvulla saanut nuhteet käytettyään työpaikalla housuasua. Sitä ei pidetty sopivana naisille Suomen Pankissa.

Hän myös viittasi kintaalla esimiestensä ehdotuksille siirtyä tutkijan hommista sihteeriksi lastensa syntymän jälkeen.

Hämäläinen kohtasi uransa aikana monenlaista vähättelyä, lyttäämistä ja kykyjen epäilyä varsinkin Suomen Pankin ulkopuolella.

Kun hän 1980-luvulla hakeutui valtiovarainministeriöön, epäilijöitä riitti. Hänen ei uskottu pärjäävän ylijohtajan tehtävässä.

Sittemmin yksi arvostelijoista, nyt jo edesmennyt valtiosihteeri Raimo Sailas, tunnusti myöhemmin aliarvioineensa Hämäläisen kyvyt.

Hämäläiselle itselleen yllätys oli hänen valtiovarainministeriössä kohtaamansa machokulttuuri. Se tuli vastaan varsinkin yritysyhteyksien kautta.

Naisia ei kelpuutettu herraseurojen jäseniksi, ja eräilläkin illallisilla tunnettu yritysjohtaja ja elinkeinoelämän vaikuttaja Heikki Tavela puhutteli ylijohtajana toimivaa Hämäläistä tytyksi. Jälkikäteen Tavela vielä haukkui hänet kaikkien aikojen surkeimmaksi ylijohtajaksi.

Noina aikoina Hämäläinen kertoo kohdanneensa myös suoraa seksuaalista häirintää useammankin kerran erään korkeassa asemassa olleen poliitikon taholta. Tämän nimeä hän ei paljasta.

”Ei näistä mitään traumoja minulle jäänyt. Olen aina osannut pitää puoleni”, Hämäläinen sanoo.

Traumoja sen sijaan on jäänyt 1990-luvun lamasta. Se on jättänyt suomalaisiin pysyvän jäljen. Niin myös Sirkka Hämäläiseen.

”Se oli henkisesti erittäin raskasta aikaa”, hän sanoo.

Jotta ymmärtäisi 1990-luvun lamaa, on katsottava, mitä tapahtui 1980-luvulla. Sillä silloin tehtiin ne virheet, jotka tekivät lamasta niin tuhoisan ja syvän. 

Ilman näitä virheitä lamasta ja pankkikriisistä olisi voitu selvitä helpommalla. Sen Hämäläinen tunnustaa.

Suomessa tehtiin Hämäläisen mukaan 1980-luvulla kaksi virhettä. Tuolloin vapautettiin aiemmin tiukasti säännellyt rahoitusmarkkinat, mutta samaan aikaan yritettiin kuitenkin pitää tiukasti kiinni Suomen markan kiinteästä valuuttakurssista.

Nämä kaksi asiaa sopivat huonosti yhteen.

Kun pääomaliikkeet ovat vapaita, valuuttakurssin olisi Hämäläisen mukaan pitänyt olla osa rahapolitiikan kokonaisuutta.

”Markka olisi pitänyt päästää kellumaan jo 1980-luvulla, mutta kiinteästä kurssista pidettiin vain kiinni entiseen tapaan”, Hämäläinen sanoo.

Osa asiantuntijoista yritti tästä varoittaa, mutta heitä ei kuunneltu.

Markan puolustaminen tuli lopulta kalliiksi, ja korot nousivat pilviin. Pakon edessä markka lopulta päästettiin kellumaan syksyllä 1992. Se tarkoitti, että markan arvon annettiin määräytyä markkinoilla vapaasti. Markka menetti arvostaan noin 40 prosenttia. 

Toinen osa virhettä oli se, että rahoitusmarkkinoiden vapauttamiseen valmistauduttiin  Hämäläisen mukaan huonosti.

”Suomi oli muita maita vähemmän valmistautunut vapauttamiseen, ja lainsäädännössämme oli enemmän puutteita kuin muualla”, Hämäläinen toteaa.

Esimerkiksi pankkilainsäädäntö oli jälkeenjäänyt eikä vastannut vapautuneiden markkinoiden vaatimuksia. Pankit pystyivät ottamaan valtaisia riskejä. Niin tehtiinkin varsinkin Säästöpankkiryhmässä. Samalla kylvettiin pankkikriisin siemenet.

Verolainsäädäntökään ei ollut enää ajan tasalla.

Aiemmin luotonanto oli ollut Suomessa tiukasti säänneltyä, mutta vapautumisen seurauksena kaikki aidat kaatuivat. Velkarahaa suorastaan tuputettiin niin yrityksille kuin kuluttajillekin, ja ne ottivat sitä innolla vastaan.

Vapautus toi tarjolle kaikille yrityksille valuuttaluotot, joiden korot olivat suomalaisia matalammat. Niitä ottivat myös kotimarkkinoilla toimineet yritykset, joilla ei ollut valuuttatuloja.

Kun markka sitten pakon edessä päästettiin kellumaan, valuuttalainat kasvoivat äkkiä markoissa mitattuna 40 prosenttia suuremmiksi. Tämä kaatoi lukuisia yrityksiä.

Kaiken tämä taustalla oli Hämäläisen mukaan se, että maailma muuttui, mutta Suomessa sitä ei nähty eikä siihen osattu varautua.

Mikä oli Suomen Pankin vastuu? Tekikö se virheitä?

Hämäläinen muistuttaa, että valuuttakurssipolitiikka kuului maan hallitukselle. Se asetti rajat, joiden sisällä Suomen Pankin piti toimia. Kiinteän valuuttakurssin periaate oli Suomessa itsestäänselvyys, eikä sitä kyseenalaistettu.

Se, että rahamarkkinoiden vapauttamisesta koitui ongelmia, ei puolestaan ollut yllätys.

”Kyllä me Suomen Pankissa näimme riskit ja lainsäädännön puutteet, mutta ehkä emme osanneet viestiä riittävän voimakkaasti poliittisille päättäjille. Eikä poliittisilla päättäjillä myöskään ollut halua muutoksiin”, Hämäläinen sanoo.

Jälkikäteen virheistä on syytetty Suomen Pankkia. 

”Kyllä se oli kaikkien osapuolten yhteinen epäonnistuminen”, Hämäläinen arvioi.

Poliittisen päättäjien lisäksi hän sysää osan vastuusta myös holtittomasti velkaantuneille yrityksille ja kuluttajille.

”Kuluttajilla ja yrittäjilläkin pitää itsellään olla joku vastuu. Ei pitäisi hyvänäkään aikana täysin hullaantua ja ottaa velkaa holtittomasti. Kaikkien pitäisi tietää, että aina tulee myös se huono aika”, Hämäläinen sanoo.

Miltä tuntui tehdä päätöksiä, joista tiesi olevan seurauksena kurjuutta suomalaisille?

”En voinut ajatella muuta kuin että raskaat päätökset kuuluivat tehtävääni. Vaikka niiden välittömät vaikutukset olivat kauheita, niillä kuitenkin pelastettiin Suomen talous”, Hämäläinen pohtii.

Hän muistuttaa, että poliitikoille raskaat päätökset ovat vaikeampia, koska he ovat suoraan vastuussa äänestäjilleen ja joutuvat miettimään päätösten välittömiä seurauksia pitkän aikavälin vaikutusten sijaan. 

Se, että Hämäläinen oli mukana tekemässä ikäviä päätöksiä, ei jäänyt kansalaisilta huomaamatta. Hänkin sai osansa kansan vihasta, mutta paljon vähemmän kuin poliitikot.

”En usko, että kukaan meistä nukkui silloin yönsä hyvin”, Hämäläinen tunnustaa.

Kadulla Hämäläiselle saatettiin huutaa perään rumasti, ja kansalaiset lähettivät vihapostia, avunpyyntöjä ja sydäntäsärkeviä kirjeitä. Ne Hämäläinen muistaa vieläkin.

”Hirveän vaikeita ja raskaita ihmiskohtaloita”, hän huokaa.

Uhkailujakin tuli. Kun Hämäläistä kotiin Tuusulaan kyydinnyt taksikuski oli purkanut kiukkuaan Hämäläiseen, kotipihaan asennettiin turvaportti ja hälytyslaitteet. Taksin sijasta Hämäläinen määrättiin käyttämään myöhäisinä iltoina pankin autonkuljettajaa.

Toimiston ikkunoihin asennettiin panssarilasit. Henkivartijaan Hämäläinen ei kuitenkaan suostunut.

Hämäläinen tietää, että laman jäljet ovat pitkät. Ne ulottuvat monen polven päähän.

”Sitä laskua maksetaan monessa perheessä vieläkin”, hän sanoo.

Jälleen eletään turbulentteja aikoja, mutta nyt syytettyjen penkillä on Euroopan keskuspankki.

Liian pitkään jatkuneiden nollakorkojen seurauksia siivotaan, samalla pelätään koronnostojen ajavan talouksia taantumaan.

Onko EKP:ssä tehty virheitä?

Hämäläinen muistuttaa, että entisen keskuspankkiirin ei pitäisi koskaan arvostella nykyistä keskuspankkipolitiikkaa.

Hän oli itse mukana EKP:n rahapolitiikan ensi metreillä, kun järjestelmää vasta luotiin. Hän siirtyi vuonna 1998 Suomen Pankista EKP:n johtokunnan jäseneksi, missä hän toimi vuoteen 2003 asti. Sitä ennen hänen nimensä ehti vilahtaa EKP:n pääjohtajaspekulaatioissakin.

Jäätyään jo eläkkeelle hän palasi vielä vuonna 2014 osaksi Euroopan pankkivalvontakoneistoa, jossa hän toimi vuoteen 2016 asti.

Jotain kuitenkin voi sanoa.

Selvää Hämäläisestä on, että kymmenen vuotta jatkunut nollakorkojen kausi ehti kasvattaa sukupolven, joka luuli, että rahalla ei ole lainkaan hintaa. Etenkin nuoret aikuiset ovat ottaneet paljon velkaa. 

”Monelle tulee varmaan aikamoisia vaikeuksia. Toisaalta kokonaistilanne on nyt parempi kuin silloin aikanaan laman rysähdyksessä”, Hämäläinen arvioi.

Myös inflaation ennustamisessa keskuspankit kuten monet muutkin tahot epäonnistuivat Hämäläisen mukaan sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa.

”EKP lykkäsi aikanaan kohtuuttomasti likviditeettiä markkinoille, ja oli siten nähtävissä, että se edesauttaa inflaation kiihtymistä”, Hämäläinen sanoo.

Siinä vaiheessa, kun huoleen olisi pitänyt herätä, pandemia ja Venäjän aloittama sota sotkivat kuvaa.

Hämäläinen muistuttaa, että sekä poliitikot että keskuspankit tekevät päätökset aina niillä tiedoilla, joita sillä hetkellä on käytettävissä.

”Suhdannevaihtelut eivät kuitenkaan ole hävinneet minnekään, vaan ne tulevat aina uudelleen ja uudelleen. Ja aina yhtä suurena yllätyksenä”, hän sanoo.

Puheet siitä, että sama rahapolitiikka ei sovi kaikille maille, ovat nousseet jälleen esille, kun korkojen nousu on iskenyt Suomen talouteen kovemmin kuin moniin muihin maihin.

”On pakko toimia keskiarvon mukaan, vaikka se ei olisikaan kaikkien alueiden kannalta ihanteellista”, Hämäläinen sanoo

Hän huomauttaa, että Suomessakin keskusteltiin 1980-luvulla siitä, että pitäisikö olla läänikohtaista rahapolitiikkaa. Itä-Suomen tilanne oli täysin eri kuin Uudenmaan.

”Tässäkään asiassa ei pidä liikaa korostaa lyhyen aikavälin vaikutuksia. Keskipitkällä aikavälillä EKP:n yhteinen rahapolitiikka on ehdottomasti paras järjestelmä Suomelle herkästi liikkuvien kansainvälisten pääomavirtojen maailmassa. Oma finanssipolitiikka antaa joka maalle mahdollisuuden etsiä joustoja”, hän sanoo.

Kun Hämäläiseltä kysyy hänen uransa kovimpia paikkoja, vastaus ei yllätä. Hänen pääjohtajakautensa osui laman syvimpiin hetkiin. Työ oli katastrofista selviämistä.

Mutta ehti Hämäläinen nähdä kaudellaan tilanteen vakautumisenkin ja Suomen talouden uuden nousun, jossa Nokialla oli iso rooli.

Töitä hän teki aina niin paljon, että ymmärsi perheen kärsivän, vaikka puoliso ottikin vastuuta kahden lapsen hoidosta.

Avioliiton kariutumisenkin hän laskee kirjassa työn aiheuttamaksi.

”Koin olleeni huono äiti. Se on varmasti tuttu tunne monille naisille”, hän miettii.

Eläkkeelläkään Hämäläinen ei ole jäänyt lepäilemään laakereilleen. Arkistojen siivous ja muistelmien kirjoittaminen lapsenlapsille on vaatinut työtä. Hän on kirjoittanut suoraan ja avoimesti. Nämä tekstit hän antoi elämäkerran tekijöiden käyttöön. 

Yksi asia häntä kuitenkin kaihertaa ja surettaa, ja siitä hän kirjoittaa kirjan esipuheessakin.

Hänen tyttärensä Salla kannusti häntä muistojen kirjoittamiseen ja kyseli jatkuvasti, milloin saa lukea äitinsä tekstejä. Hämäläinen lupasi ne luettavaksi vasta, kun koko teksti olisi valmis. 

Tytär kuitenkin kuoli yllättäen joulukuussa eikä ehtinyt lukemaan riviäkään. 

Kirja on omistettu tyttärelle.

Oikaisu 13.9.2023 kello 9.51: Kirjan toinen kirjoittaja on Jukka Ahonen, ei Jaakko Ahonen kuten jutussa ensin virheellisesti väitettiin.

Lue lisää: Iiro Viinanen runnoi ”perstuntumalla” miljardileikkauksia lama-Suomessa. Pian nykypoliitikkojen on tehtävä yhtä kovia päätöksiä.

Lue lisää: Vuonna 1991 Suomeen iski lama ja Neuvostoliitto hajosi – Esko Aho kuunteli puheluitaan presidentti Koiviston kanssa ja kuuli pelon molempien äänessä