Eräänä sunnuntaina syksyllä 2021 olin pelaamassa golfia Saksassa, kun vaimoni lähetti minulle tekstiviestin. Torkkelinmäellä, yhteen suosikkitaloistamme, oli tullut myyntiin kaksio.

”Menenkö katsomaan?” vaimo kysyi.

”Mene ihmeessä”, vastasin.

Asunto oli juuri sellainen, jota olimme etsineet Helsingin kantakaupungista. Valoisa, hyvässä kunnossa oleva kulmahuoneisto puistonäkymällä. Neliöitä noin 60, joten se ei ollut meille turhan isokaan.

Kaupat tehtiin marraskuussa 2021. Maksoimme asunnosta yli 8 000 euroa neliöltä.

Se on paljon, mutta ajattelimme, että hyvää ei saa halvalla. Luotimme siihen, että asunto hyvällä sijainnilla Helsingissä on turvallinen sijoitus. Asunnon omistus kun on tunnettu turvallisena reittinä vaurastumiseen.

Hinta on kohtuullinen, jos sitä vertaa samoissa kortteleissa tehtyihin yksiöiden ja kaksioiden kauppoihin samana vuonna, ammatikseen asuntojen arvonmääritystä tekevä ystävämme vielä rauhoitteli minua.

Tammikuussa 2022 muutimme uuteen asuntoon. Olimme tohkeissamme. 

Helmikuussa Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, ja maailma muuttui.

Inflaatio ja sen perässä korot ampaisivat rajuun nousuun. Pian meille valkeni, että olimme ostaneet asuntomme juuri silloin, kun hinnat olivat kalleimmillaan.

Taloustoimittajan auktoriteetillani olin julistanut vuosien 2007–2009 finanssikriisin loppumisesta lähtien kavereilleni, että läntinen maailma on siirtynyt pysyvästi matalien korkojen aikakauteen.

Olen ollut vakaasti sitä mieltä, että velkaantuneilla länsimailla ei yksinkertaisesti ole varaa korkeisiin korkoihin. Siksi korot pidettäisiin matalalla ainakin minun elinaikani, eli toivottavasti jonnekin 2060-luvulle asti.

Suosikkiesimerkkini on ollut Itävallan valtion syksyllä 2017 liikkeelle laskema sadan vuoden joukkovelkakirja, jonka korko on kaksi prosenttia vuodessa. 

Suursijoittajat tyytyivät siis jo kuusi vuotta sitten siihen, että he saivat sijoituksilleen sadan vuoden ajan vain kahden prosentin vuosituottoa. 

Nollakorkojen aikakausi oli alkanut hiukan aiemmin, vuosien 2015–2016 välillä. Tuolloin euribor-viitekorot, joihin lähes kaikki suomalaisten asuntolainojen korot on sidottu, olivat laskeneet alle nollan.

Kesällä 2020 Itävalta laski liikkeelle vielä toisen sadan vuoden velkakirjan. Sen vuosikorko oli enää 0,85 prosenttia. 

Kun me ostimme asuntomme marraskuussa 2021, asuntolainojen tyypillisin korko eli 12 kuukauden euribor oli tukevasti 0,487 prosenttia miinuksella.

Näytti vahvasti siltä, että matalat korot olivat tulleet jäädäkseen. 

Minä olin siitä niin varma, etten halunnut kuulla tarjouksia kiinteistä koroista tai korkosuojauksista.

Kävi ilmi, että olin ollut todella väärässä. 

Asuntolainamme seuraava korontarkistuspäivä on lokakuun lopussa. Silloin 12 kuukauden euriboriin sidottu asuntolainamme korko yli kymmenkertaistuu siitä, mitä se oli vajaat kaksi vuotta sitten, kun ostimme asuntomme.

Sama on tapahtunut lukuisille muillekin suomalaisille asuntovelallisille. Meistä noin kolmasosa on suojannut lainansa korkokatolla.

Samalla vanhojen asuntojen hinnat ovat laskeneet pääkaupunkiseudulla jo kymmenen prosenttia kesän 2022 huipusta. 

Se siitä järkevästä kaupasta sitten? Yhtäkkiä minun pitikin alkaa pohtia, oliko sijoituksessamme asuntoon Kallion Torkkelinmäellä mitään järkeä.

Muistelin, kuinka 1970-luvulla nopeasti laukkaava inflaatio söi yhden sukupolven asuntolainat. Palkat ja asuntojen hinnat nousivat ripeästi, jolloin omaa asuntoa varten otettu velkasumma pieneni suhteessa niihin.

Suoraviivaistettu esimerkki: Kun silloin otti 200 000 markkaa maksanutta asuntoa varten 150 000 markan lainan, olikin yhtäkkiä tehnyt elämänsä kaupat. Asunnon arvo nousi 300 000 markkaan ja oma kuukausipalkka samassa ajassa 3 000 markasta 4 000 markkaan. Siinä 150 00 markan laina lyheni nopeasti.

Voisiko inflaatio saada saman aikaan tälläkin kertaa? Vai jatkuuko asuntojen hintojen lasku entisestään?

Entä jos oma taloutemme kestää läpi nykyisen inflaation ja korkeiden korkojen ajanjakson? Voiko silloin olla lopulta vain hyvä asia, että meillä on ollut paljon velkaa?

Velkahan on sikäli hyvä suoja inflaatiota vastaan, että velan määrä ei nouse samalla, kun hinnat nousevat. 

Erityisen hyvin se toimi ennen vanhaan, kun lainat olivat kiinteäkorkoisia. Nyt tilannetta on vaikeampi hahmottaa.

Elokuussa olin rakkaan sukulaiseni muistotilaisuudessa. Tapasin siellä miehen, joka on töissä kiinteistörahastossa. Sanoin, että Helsingin seudulle sijoittaneen asiantuntijan elo on varmaan hankalaa näinä aikoina.

”Enpä tiedä”, hän vastasi iloisena. ”Täällä on kuitenkin 1,5 miljoonaa ihmistä 2050.”

Minun mielikuvissani pääkaupunkiseudulla on nykyään runsaat miljoona asukasta. (Oikea luku elokuussa 2023 oli 1 225 442). 

Iloinen toteamus jäi kummittelemaan päähäni: Miksi kiinteistösijoittajaa kiinnosti ensisijaisesti väestömäärän kehitys, vaikka asuntojen hinnat luisuvat alas ja korot ovat korkeimmillaan yli kolmeentoista vuoteen?

Soitan Tero Lehtoselle. Hän on kiinteistökonsulttiyhtiö JLL:n Suomen-konttorin toimitusjohtaja.

JLL on maailman suurimpia kiinteistökonsultteja. Se neuvoo kiinteistöjen omistajia ja sijoittajia muun muassa kiinteistökaupoissa ja kiinteistöjen kehittämisessä.

Pyydän Lehtosta kertomaan minulle, mitä hyötyä Torkkelinmäeltä asunnon omistavalle on siitä, että väestömäärä kasvaa Helsingissä ja lähialueilla.

”Jos väestö lisääntyy, tulee lisää kysyntää”, Lehtonen vastaa.

”Jos suhteellisesti kymmenen prosenttia väestöstä voi maksaa asunnoista yli 8 000 euroa neliö, se tarkoittaa sataatuhatta ihmistä. Puolessatoista miljoonassa heitä on jo 150 000.”

Eli mitä enemmän on porukkaa, joka kilpailee samoista kohteista, sitä korkeammaksi hinnat nousevat. Sama tapahtuu lähtökohtaisesti kaikilla asuinalueilla.

”Niin kauan kuin Helsinkiin tulee lisää väkeä, jokaiseen tuloluokkaan tulee uusia asukkaita, kunhan kansantalous kehittyy suotuisasti”, Lehtonen vahvistaa.

”Globaali oletus on, että kaupungistuminen jatkuu, erityisesti metropolialueilla. Koronan aikaan oli pieni hikka, mutta nyt on nähty, että kehitys kyllä jatkuu.”

Lehtosen selitys kuulostaa lupaavalta, mutta käykö näin todella?

Vastaus löytyy tietysti Twitteristä, jota nykyään X:ksi kutsutaan.

Helsingin kaupunkisuunnittelun ylin virkamies, kaupunkiympäristön toimialajohtaja Ville Lehmuskoski kirjoittaa X:ssä elokuun lopulla: ”Helsingissä 9 092 asukkaan muuttovoitto 8/2022–7/2023. Tästä 7 373 asukasta maahanmuutosta. 2023 väestönlisäyksestä tullee suurin 50 vuoteen.”

Viestiä kirjoittaessaan hän on Helsingin kaupunkiympäristölautakunnan seminaarissa Helsingissä. Luvut ovat Turun kaupungin tutkimusjohtaja Timo Aron ja MDI-yhtiön tuoreesta selvityksestä. Siinä on lisäksi ennustettu yli 100 000 asukkaan suomalaiskaupunkien väestökehitystä vuoteen 2040 asti.

Päätän kysyä lisää Arolta, joka on yksi Suomen johtavia väestötutkijoita.

Hänellä on mielenkiintoinen havainto: vaikka asuntotuotanto ja rakentaminen kyykkäävät, samaan aikaan Helsingin kasvu on ennätyksellisen kovaa.

Pääsyynä on voimistunut maahanmuutto, Aro kertoo puhelimessa.

”Koska maahanmuuttajat ovat pääosin nuoria tai nuoria aikuisia, se pitää väestörakenteen hyvin kilpailukykyisenä.”

Suomessa asuu noin puoli miljoonaa vieraskielistä. Vuoteen 2040 mennessä taustaltaan vieraskielisiä on jo 800 000–900 000.

Kun he vaurastuvat, he muuttavat ensin suuriin kaupunkeihin ja sitten lähialueille, aivan niin kuin kantaväestökin on tehnyt, Aro ennakoi.

”Vuoteen 2040 saakka näköpiirissä ei ole mitään sellaista, mikä tulisi Helsingin seudun kasvua radikaalisti muuttamaan.”

Mutta takaako sekään mitään?

Kiinteistövälittäjät hokevat aina, että tärkeintä on hyvä sijainti.

Sijainnin suhteen oma lukunsa ovat arvostetut ”mansikkapaikat”, jollaisia ovat hyvien palveluiden lähellä olevat kauniit korttelit, mieluiten arvotaloissa meri- tai puistonäkymillä.

Hyviä ovat myös joukkoliikenneasemien lähellä sijaitsevat asuinalueet, joista pääsee kätevästi palveluiden äärelle.

Tärkeässä roolissa tässä kehityksessä ovat yli 75-vuotiaat, joiden osuus kasvaa voimakkaasti, tutkimusjohtaja Aro huomauttaa.

”Pieniä asuntoja ja niiden sijoittajavetoisuutta on kauhisteltu, mutta tiedämme, että yksin- ja kaksinasuvien yli 75-vuotiaiden talouksien määrä kasvaa”, hän sanoo.

”He eivät tarvitse paljoa tilaa, mutta hyvän sijainnin lähellä palveluja.”

Toisin sanoen tällaisten, vanhusten kannalta hyvillä paikoilla olevien asuntojen kysyntä kasvaa. Sekin lisää osaltaan kaupunkiseutuistumista, Aro sanoo.

Meille kaupunkiasunnon omistajille mainio uutinen on se, että tulevaisuudessa hyviä sijainteja on tarjolla entistä enemmän.

Kun metropolit kasvavat, niistä tulee monikeskustaisia, kuten kiinteistökonsulttiyhtiö JLL:n Tero Lehtonen asian tiivistää.

Ennen Helsingin keskustan ydin oli aika tarkasti Stockmannin kellon alla. Nyt Helsinki on moninapaistumassa kuin perinteiset suurkaupungit. Esimerkiksi maailman väkirikkaimmassa kaupungissa Tokiossa on neljätoista keskustaa.

Kallion ja Kalasataman alueellekin on muodostumassa oma ydin, jonka piiriin meidän asuntomme kuuluu. Helsingin yleiskaavassa uudet liike- ja palvelukeskustat erottuvat selkeästi. Myös uusilla raideyhteyksillä, kuten Raide-Jokerilla ja Kruunuvuorensillalla, on keskustojen kehittymiseen suuri vaikutus.

Osa Helsingin ydinkeskustan näivettymispuheista saattaakin johtua yksinkertaisesti siitä, että Helsinkiin on syntymässä useita keskustoja.

”Olemme nyt sen kehityksen murroskohdassa. Yhdessä keskustassa ei oikein ole järkeäkään, koska se ruuhkautuu”, Lehtonen sanoo.

Väestökehityksen ja sijaintinsa puolesta asuntomme pitäisi siis olla järkevä sijoitus, niin kuin se on entistä useammilla asunnonomistajilla pääkaupunkiseudulla.

Mutta se ei vielä lohduta, kun asuntojen arvot laskevat ja korot vain tuntuvat jatkavan nousuaan.

Syyskuun illat ovat poikkeuksellisen lämpimiä. Istun nojatuolissa olohuoneessamme. Ikkuna on auki.

Ulkona joku viheltelee. Minä juon teetä ja pohdin reaalikorkoa.

Se paljastaa, millaista korkoa lainasta todella maksamme.

Ajatusmalli menee näin: Jos inflaatio on lainakorkoa suurempi, velka pienenee itsekseen. Ainakin jos velan kustannusta vertaa kaikkeen siihen, mitä ilman velkaa saisi ostettua. 

Mutta mikä on oikea mittari inflaation tutkimiseen?

Taloustoimittajana olen oppinut, että reaalikorkoa arvioitaessa minun ei pidä tarkastella Tilastokeskuksen virallista inflaatiolukua, jossa on mukana asuntolainojen keskikorot.

Syy on siinä, että mitä enemmän Euroopan keskuspankki (EKP) nostaa ohjauskorkoja yrittäessään taltuttaa inflaatiota, sitä enemmän asuntolainojen korot nousevat, koska lainakorot seuraavat ohjauskorkoja.

Suomessa ilmiö vielä korostuu, koska täällä asuntolainat on lähes aina sidottu vaihtuvakorkoisiin euriboreihin. Muualla Euroopassa asuntolainat ovat tyypillisesti  kiinteäkorkoisia.

Tilastokeskuksen virallisen inflaatioluvun sijaan minun pitää verrata lainakorkoani EU:n yhdenmukaistettuun kuluttajahintaindeksiin. Se lasketaan ilman asuntolainojen korkovaikutusta, eli se mittaa tavaroiden ja palveluiden hintojen muutoksia ilman omistusasumisen kustannuksia.

Ajatus taustalla on se, että taloustieteilijöiden mukaan asuntolainojen korot eivät ole kulutusta, koska asunto on investointi. Tämä minun on täytynyt painaa muistiin hieman vastahakoisesti.

Asuntovelallisen kannalta olennainen, EU:n kanssa yhdenmukaistetun inflaation vuosilukema oli Suomessa heinäkuussa 4,2 prosenttia, elokuussa 3,4 prosenttia ja syyskuussa 3,0 prosenttia.

Meidän asuntolainamme viitekorko oli noina kuukausina 2,78 prosenttia ja siihen pankin välistä ottama korkomarginaali päälle. 

Huomaan, että hinnat ovat viimeisen vuoden ajan kallistuneet nopeammin kuin asuntolainamme korko, vaikka syyskuussa tilanne kääntyi jo toisin päin.

Silti inflaatio on syönyt lainaamme, jos asuntojen hinnat jollain aikavälillä ottavat kiinni yleisen hintojen nousun.

Me olemme ehkä voittaneet rahaa. Tämähän on kuin 1970-luvulla konsanaan – paitsi että asuntojen arvot eivät ole nousussa.

Ja seuraava korontarkistuspäivämme on 26. lokakuuta, jolloin 12 kuukauden euribor on näillä näkymin pitkälti yli neljä prosenttia.

Samaan aikaan inflaatio näyttäisi jo hiipuvan nopeasti. Tilanne voi siis muuttua ikävämmäksi. 

Toisaalta kun inflaatio laskee ja ihmiset ovat saaneet palkankorotuksia, heidän ostovoimansa kasvaa. Se voi nostaa asuntojen hintoja.

Tämähän uhkaa mennä monimutkaiseksi. 

Nyt pitäisi saada tietää, mikä on reaalikorkomme tulevaisuudessa, eli miten korot ja inflaatio kehittyvät tulevaisuudessa suhteessa toisiinsa.

Soitan Helsingin yliopiston makrotaloustieteen professori Niku Määttäselle.

Hän kertoo, että tulevasta korkotasosta saa markkinoilta ennustuksen katsomalla euroalueen 10–30 vuoden lainojen hintoja – esimerkiksi Saksan valtion tarjoamaa joukkovelkakirjaa, jolla se lainaa rahaa markkinoilta. Tällaisia lainoja ostamalla saa noin kolmen prosentin tuoton sijoitukselleen.

Inflaatioennustuksenkin saa rahoitusmarkkinoilta. Markkinatietojen perusteella sijoittajat odottavat, että EKP onnistuu pitämään inflaation pidemmän päälle noin kahdessa prosentissa.

Kahden prosentin inflaatio on nimenomaan keskuspankin pitkäaikainen tavoite. Sen avulla hinnat nousevat talouskasvun kannalta sopivan maltillisesti, ajatellaan.

Kun pitkäaikaista lainaa saa kolmella prosentilla ja inflaatio syö siitä vuosittain noin kaksi prosenttia, lainan reaaliseksi koroksi jää noin yksi prosentti plus pankin ottama marginaali.

Se on historian valossa vielä varsin halpa hinta lainarahasta.

Jokaisen asuntolainan maksajan on kuitenkin oleellista tajuta, että pitkän ajan lainojen odotetut reaalikorot ovat nousseet, Määttänen sanoo.

Se tarkoittaa, että suhteessa hintojen nousuun asuntolainasta täytyy nykyään maksaa paljon enemmän kuin edellisen kymmenen vuoden aikana.

Siinä ajassa asuntovelalliset ehtivät tottua ajatukseen, että asuntojen arvo nousi aina korkokuluja enemmän. Nyt lainalle on tullut taas hinta.

”Lopputuloksena reaalikorko on noussut, mikä luultavasti kasvattaa korkomenojasi. Se myös painaa nyt asuntojen hintoja. Mutta reaalikorko voi muuttua.”

Yleisesti ajatellaan, että asunnon arvo on käytännössä suojattu inflaatiolta, koska asuntojen hinnat kehittyvät pitkän ajan kuluessa vastaamaan palkkojen ja hintojen nousua, Määttänen kertoo.

Määttänen kehottaa lisäksi asuntolainan lyhentäjiä ajattelemaan tilanteensa niin, että he ovat ikään kuin vuokranantajia itselleen.

Jos omistaa asunnon, jota vuokraa jollekulle toiselle, voitosta pitää maksaa 30 prosenttia pääomatuloveroa.

Kun olet vuokranantaja itsellesi, et joudu maksamaan veroa. Taloustieteen kielellä kyse on asuntotulosta.

”Ja se on massiivinen etu.”

Mutta taloustieteilijä ei tyydy tähän. Niku Määttänen on pohtinut myös sitä, paljonko omistusasuminen maksaa.

Vastaus piilee siinä, kuinka paljon enemmän voisimme käyttää rahaa kaikkeen muuhun kuin asumiseen, jos emme asuisi omistusasunnoissamme vaan ilmaiseksi.

Omistusasumisen hinta muodostuu kahdesta osasta. Ensimmäinen niistä on yhtiövastike sekä sähkö- ja vesilaskun tapaiset juoksevat kulut. Toinen osa on asuntoon sidottu varallisuus, eli asuntolaina ja asuntoon sijoitetut omat rahat.

Kun mietitään omistusasuminen hintaa, kannattaa pohtia, mitä kävisi, jos asunnon myisi. Sen jälkeen voisi maksaa asuntolainan pois, jolloin ei olisi enää korko- eikä asumiskuluja. Tai sitten voisi periaatteessa sijoittaa varat velkakirjoihin, jotka tuottaisivat inflaation huomioiden ehkä yhden prosentin vuodessa.

Jos asunnon myynnistä jäisi käteen esimerkiksi 250 000 euroa, sijoittamalla koko summan velkakirjoihin jäisi muuhun kulutukseen vuosittain prosentti eli 2 500 euroa enemmän, ilman että oman varallisuuden arvo inflaationkaan jälkeen pienenisi. 

Jos riskeeraisi enemmän ja sijoittaisi osan varoista vaikkapa osakkeisiin, olisi mahdollista lisätä muuta kulutusta vielä selvästi enemmän.

Näin omistusasumisen hinta on laskettu ikään kuin laboratorio-olosuhteissa, joissa pankin ottamaa marginaalia ei ole edes otettu huomioon.

Nykyisellään korkojen nousu on lisännyt omistusasumisen hintaa. Toisaalta asuntojen hintojen lasku on vaikuttanut toiseen suuntaan, kun asunnoissa on kiinni aikaisempaa vähemmän varallisuutta.  Mutta se on jo puhdasta taloustiedettä.

Kaupan päälle Määttänen esittelee karkean kaavan omistusasumisen hinnalle (monimutkaisempi kaava huomioisi myös asunnon arvon kehitykseen sekä sijoitusriskiin ja tuleviin remontteihin liittyviä asioita):

Määttäsen oppitunnin jäljiltä pääni käy ylikierroksilla. Haluan vielä yhden varmistuksen sille, että kaikki on hyvin, asuntoon sijoittamisessa on edelleen järkeä.

Joonas Lemström johtaa Suomen-toimintoja tanskalaisessa kiinteistösijoitusyhtiö Nrepissä. Sen hallinnoimissa rahastoissa varallisuutta on noin 20 miljardia euroa, joista merkittävä osa on sijoitettu lähinnä asuntoihin Pohjoismaiden pääkaupungeissa ja kasvukeskuksissa. 

Finanssikriisin, koronapandemian ja Ukrainan sodan kaltaisia hetkellisiä shokkeja voi tulla, mutta vetovoimaisissa pääkaupungeissa sijaitsevien asuntojen hintojen nousua on vaikea estää pitkällä aikavälillä Lemström sanoo. 

Samalla kaupungistumisen megatrendi jatkuu, ja Suomi on siinä muuta Eurooppaa jäljessä.

Juuri nyt Helsinki kärsii asuntojen ylitarjonnasta.

Mutta kun rakentaminen tyrehtyy, kohta asunnoista on taas pula.

”Kun asuntoja on niukasti tarjolla kysyntään nähden, niiden hinnat ja vuokrat nousevat taas.”

Torkkelinmäen kotiamme Lemström pitää varsin turvallisena sijoituskohteena.

”Keskusta on uniikki paikka, jossa on vaikea lisätä tarjontaa”, Lemström perustelee.

”Houkuttelevalla paikalla kasvavassa kaupungissa sijaitsevaan asuntoon on turvallista sijoittaa varansa.”

Voi hyvin olla, että asuntojen hinnat laskevat vielä toistakymmentä prosenttia. Se ei enää huoleta minua. Olen oppinut, että reaalikorko ja Helsingin kasvava väkimäärä ovat tärkeimmät muuttujat, kun kyse on asunnon arvosta.

Emmekä me ole myymässä asuntoamme. Puolentoista vuoden ajan olen joka päivä töihin lähtiessäni ja illansuussa kotiin palatessani iloinnut siitä, että juuri tämä paikka on kotimme.

Se jo yksinään on onnistuneen asuntokaupan merkki.

Jos joskus vaihdamme toiseen asuntoon Helsingissä, se onnistuu luontevasti, mikäli asuntomme vain säilyttää arvonsa suhteessa muihin Helsingissä sijaitsevien asuntojen hintoihin. Se on minulle ratkaisevampaa kuin asunnon varsinainen arvonnousu.

Elämäntilanteesta ja vaihtoehtoisista sijoitusmahdollisuuksista riippuu, onko omistusasunto Helsingissä yhä reitti vaurastumiseen tai järkevä sijoitus. 

Minulle on.

Helsingissä, sen lähialueilla ja muilla vetovoimaisilla seuduilla on parempi lyhentää omaa asuntolainaa kuin antaa rahansa vuokranantajalle, jos vain on mahdollisuus valita.

Jos vielä osaisi ostaa silloin kun hinnat ovat matalalla – ja jos oma palkka nousisi vähintään samaa tahtia kuin inflaatio.

Juuri nyt vuokra-asuminen on Helsingissä varsin halpaa, mutta vuokrat voivat nousta rajustikin. Niin on käynyt esimerkiksi Lontoossa, Pariisissa ja Berliinissä.

Sinä aikana, kun pääkaupunkiseudun asuntojen arvosta on sulanut noin kymmenen prosenttia, Helsingin pörssin yleisindeksi on laskenut yli 25 prosenttia. 

Moniin osake- ja velkakirjasijoituksiin verrattuna asuntojen arvo on pitänyt hyvin pintansa.

Kysyin kerran varsin tökerösti eräältä miljardööriltä, miltä köyhtyminen tuntuu. Hänen omistuksensa arvo suomalaisessa pörssiyhtiössä oli laskenut miljoonalla eurolla joka päivä lähes vuoden.

”Niin kauan kuin en myy, en ole menettänyt senttiäkään”, hän vastasi. ”Vain muiden arvostus yhtiötämme kohtaan on muuttunut.”

Nyt yhtiön arvo on kasvanut moninkertaiseksi.

Ehkä omaan asuntoon uskaltaa suhtautua pienemmässä mittakaavassa samalla lailla.