Pieni Venäjän lippu lepattaa vimmatusti Suomenlahdella. Kapteeni Aulis Miskala on nostanut Anastacia II:n mastoon ”kohteliaisuuslipun”. Sellainen on merellä tapana. 

Olemme hypänneet Miskalan yksitoistametrisen purjeveneen kyytiin Kotkassa. Hän on purjehtimassa tyttärensä Leena Miskalan ja Jenni Koskisen kanssa kotisatamaansa Kuopioon.

Itämereltä pääsee Kuopion sisävesille vain Saimaan kanavan kautta. On siis mentävä osittain Venäjän puolelle.

Nyt matkaa on taitettu jo seitsemisen tuntia. Santion rajasaaren jälkeen ei ole näkynyt ketään. Ei, vaikka sää on mainio, aurinkoinen ja myötätuulinen.

Rannalla siintää Venäjän merivartioasema, mutta kukaan ei tule tarkastamaan. Rajavartijat voivat seurata kulkua automaattisesta tunnistusjärjestelmästä, AIS:stä. Satamassa on näkynyt usein iso sotalaiva, Miskala sanoo, mutta nyt satamapaikka on tyhjänä.

Tänä vuonna vain kourallinen aluksia on jatkanut Santiosta eteenpäin.

”Harva uskaltaa”, suomalainen tullimies on sanonut hetkeä aiemmin.

VENÄJÄN RAJA

Merellä rajaa ei huomaa.

Myötätuuli kuljettaa seitsemän solmun vauhtia kohti Viipurinlahtea. Avomerta on jäljellä puolisen tuntia.

Sen jälkeen alkaa Saimaan kanava, kansainvälinen harvinaisuus. Maat eivät nykyään vuokraa alueita toisilleen. Suomi on kuitenkin vuokrannut väylän ensin Neuvostoliitolta, sitten Venäjältä. Väylä on ollut auki yli 167 vuotta.

Kanavan läpi voi kulkea ilman viisumia. Ukrainan sodan alettua moni on kuljettanut veneensä sisävesille ”kumikanavalla”, siis autolla. Se on kallista, mutta vuokramaan läpi seilaaminen huolettaa. Eihän niistä koskaan tiedä.

Vielä vuonna 2019 kanavan läpi seilasi yhteensä 1 575 matkustaja-alusta, 6 095 huvivenettä ja 7 072 kuivalastialusta. Tänä vuonna on kulkenut enää vain muutama huvivene.

Kanavan toisella suulla Lappeenrannassa Venäjän-risteilyihin erikoistunut Saimaa Travels teki viime keväänä konkurssin.

”Perkele!” kuuluu äkkiä.

Purjeen puomi humahtaa silmänräpäyksessä. Levangin köysi lyö kapteenin toiselle puolelle venettä.

”Voi perhananperhana”, Leena Miskala kiroaa.

Kapteeni tunnustelee, onko ranne murtunut. Vaikea sanoa. Tytär alkaa etsiä särkylääkettä. Hän sitoo aurinkolasikotelon lastaksi ranteen alle.

Aulis Miskala jatkaa yhdellä kädellä.

VIIPURINLAHTI

Ihmeellistä. Vieläkään ei yhtään huvivenettä tai kalastajaa. Laivan laivaa ei ole tullut vastaan tuntikausiin, ellei paria horisontissa siintänyttä rahtialusta lasketa.

Uuraksen satama-alueilla vilahtaa ensimmäinen venäläinen ihminen, kävelemässä aallonmurtajalla, kummelien vieressä.

Miehistö syö teehen upotettua korppua ja vilkuilee taaksepäin. Tankkeri tulee perään, se pääsee parhaimmillaan 30 solmun vauhtia. Ehditäänkö ennen sitä Viipuriin? Toinenkin jätti lähtee satamista kohti. Pian ne ohittavat toisensa ja Anastacia II:n hämmentävän läheltä.

Uutuuttaan kiiltävän öljysataman viereiset rannat ovat täynnä murenevia betonirakennelmia ja sekalaista romua.

Koivujen reunustamat kapeat väylät vievät kohti Viipuria. Ohitamme Ravansaaren, jossa asui ennen sotia runsaasti suomalaisia. Kun Saimaan kanavan alueet vuokrattiin 1960-luvulla, Ravansaari oli osa sopimusta.

Suomalaiset pyysivät saada rakentaa, olihan saaren tarkoitus toimia lastaussatamana, mutta lupaa ei hellinnyt. Lukuisten pyyntöjen jälkeen saatiin sentään kunnostaa paikkoja.

Kaikki korjattu tuhottiin Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Rantasaunasta vietiin ensin kiuas, sitten hävisi koko sauna.

Myöhemmin Suomi luopui alueesta tarpeettomana. Nyt saari on metsittynyt.

Maastopukuiset vakavat miehet ajavat lujaa vastaan pienellä veneellä Venäjän lippu kyljessä. He eivät ole kiinnostuneita meistä, vaikka miehistömme kokeneetkin kävijät luulevat jokaisesta vastaantulijasta niin. 

Ja kokenut Aulis Miskala on, kulkenut kanavaa säännöllisesti vuodesta 2005.

Hän syntyi maaliskuussa 1944 Salmissa, seudulla jota hänen sukunsa oli asuttanut vuosisatoja. Lähtö tuli nopeasti, ja evakot asutettiin Kuopioon.

Miskala pääsi ensimmäisen kerran palaamaan synnyinpaikalleen 46 vuotta myöhemmin. Hän harrastaa kilpapurjehdusta, ja neuvostoliittolaiset pyysivät kuopiolaisia kisaamaan Laatokalle vuonna 1990.

Miskala oli päättänyt, että jos reissu onnistuu, hän purjehtii lepopaikalta Valamosta kompassin avulla synnyinkotinsa rantaan. Matkaa tulisi 40 kilometriä. Se kiellettiin, mutta lopulta hellyttiin. Mukaan pantiin neuvostoliittolainen merimies ja harvinainen Laatokan kartta KGB:n merkinnöillä.

Miskala löysi kotirannan. Viisi ratsumiestä paimensi siellä lehmiä.

Miskala on purjehtinut Laatokan ja Äänisen vedet, mennyt läpi yli 200 kilometriä pitkästä Vienanmerelle vievästä Stalinin kanavasta. Petroskoissa hän osallistui useasti Venäjän federaation mestaruuskisoihin. Kaksi kertaa hän voitti. Hänestä tuli Venäjän mestari.

Kun rajat aukesivat, Miskala vei koko perheensä veneilemään kotikulmille.

Kun Miskala on nyt myöhemmin ollut purjehtimassa Viipuria kohti, veneen laitteet ovat kertoneet, että vieressä kulkee alus, mutta mitään ei ole näkynyt. Se on ollut sukellusvene.

Kerran sellainen tuli vastaan, kun Miskala oli purjehtimassa Pietariin. Piti väistää nopeasti.

Viipurin linnan torni siintää huputettuna. Ruotsin, Suomen, Neuvostoliiton ja nyt Venäjän hallitsema linnoitus on nykyään suosittu turistikohde venäläisten keskuudessa, he kun eivät pääse länsirajojen yli.

Suomen vanhan kakkoskaupungin rantaviiva näyttää rähjäiseltä.

”Kaikki vähän siten kuten”, Jenni Koskinen sanoo.

Merimerkit johdattavat eteenpäin. Vehreät rannat näyttävät suomalaiselta järvimaisemalta, harjakattotaloja seisoo lähellä toisiaan. Suolavesi on vaihtunut makeaksi Saimaan vedeksi.

Ilta-aurinko alkaa laskea Suomen suuntaan. Puiden lomassa on torni, joka voisi olla sopiva linnustukseen tai tähystämiseen.

Veneessä syödään hernekeittoa, kun ensimmäinen sulku – Juustila – häämöttää. Kapteeni ohjaa betonilaituria kohti. Keitto pitää lappaa kuumana suuhun.

Leena Miskala hyppää veneestä kiinnittämään köysiä.

”I'm in Neuvostoliitto, Venäjä!”

Tavallaan ollaan taas Suomessa, mutta eiväthän torpparin tilukset tunnu koskaan omilta.

Vieressä on kyltti, jonka kirjaimet ovat lähes irronneet. Se kertoo kahdella kielellä, että tullille pitäisi ilmoittaa etukäteen, jos haluaisi tankata Juustilassa. Huoltoasema kelluu ovet suljettuina laiturissa. Siihen on aiemmin voinut pysähtyä tankkaamaan halpaa dieseliä ilman että on astunut luvatta maihin.

Vielä muutama vuosi sitten kapteeni yöpyi tässä paikassa. Nyt pelkkä maininta saa suomalaiset naureskelemaan.

Paperit ja passit kaivetaan esiin.

”En tiedä, onko tuolla ketään”, Aulis Miskala sanoo. ”Menet sinne ja sanot, ettei kippari pysty kävelemään.”

Leena Miskala kävelee kohti vihreää mökkiä sulun alapuolella. Talo on tyhjä, mutta lappuun on kirjoitettu puhelinnumeroita. Soitetaan.

Hämmentynyt virkailija vastaa venäjäksi ja antaa luurin englantia osaavalle kollegalle. Luvataan tulla tunnissa paikalle.

Sulun jättimäiset ovet aukeavat ja vesi pulppuaa. Kaksi punaista valoa sammuu, yksi vihreä valo syttyy. Valkoinen valo vilkuttaa sen merkiksi, että meidät on huomattu.

Jostain ympäriltä kuuluu suomalainen miehen ääni kuin Big Brother -talossa:

”Purjevene Juustilassa. Onko siellä tarkastus tehty?”

Ei ole tehty, Miskalat huutavat. Ääni lupaa nostaa sulun yli kulkevan sillan, kun köydet on irrotettu. Sulkuja ja siltoja etäohjataan kaukokäyttökeskuksesta, joka sijaitsee Suomen puolen viimeisellä sululla, Mälkiän sululla.

”Kiitos paljon”, Koskinen huutaa.

58 minuuttia myöhemmin harmaa pakettiauto ajaa viereen. Vihreäasuinen mies nousee kyselemään papereita. Hän vertaa passikuvia kasvoihin ja tiedustelee, tulemmeko Haminasta. Ei, Kotkasta, vastataan. Parissa minuutissa asiat on hoidettu.

Köydet irrotetaan. Silta nousee, kaksi vihreää valoa syttyy.

Laiva etenee moottorilla mahtavan rakennelman sisään. Märät ruskeat seinät ja ruosteiset rakennelmat ympäröivät, tuntuu kuin seilaisi teolliseen puristimeen. Takana silta ja suuret ovet sulkeutuvat hitaasti.

Vene kiinnitetään seinämän uivaan pollariin. Kokematon matkustaja saa tehtäväksi töniä melalla keulaa irti seinämästä.

Veden kohina ja kuohu peittää moottorin äänen. Keinotekoinen koski alkaa nostaa yläjuoksuun. Tältä ehkä lohesta tuntuu. Hiljalleen vene nousee kymmenen metriä ylemmäs, maan tasalle.

Kuohu laantuu, etuportti laskeutuu veden alle.

Vihreät valot syttyvät.

Heti sulun reunalla nousee kaksi kivistä paasia rinnakkain. Valaisematonta Suomen ja Neuvostoliiton kansojen ystävyyden monumenttia ei hämärässä tajua merkittäväksi taideteokseksi.

Muutaman kilometrin päässä suomalaiset kävivät Neuvostoliiton kanssa Tali–Ihantalan suuret taistelut kesäkuussa 1944.

Neljännesvuosisata myöhemmin jo juhlittiin yhdessä. Valtionjohtajat kokoontuivat näille paikoille, kun uusittu kanava avattiin elokuussa 1968, tasan 55 vuotta sitten.

Mittaa väylälle kertyi maratonin verran, noin 20 kilometriä molemmille osapuolille.

Tunnelma oli tuolloinkin hermostunut. Ulkoministeri Ahti Karjalainen oli unohtanut ottaa passin mukaansa. Presidentti Urho Kekkonen piti vihkiäispuheen vasta Suomen puolella, Mustolan sululla, ja korosti ”kansojen ystävyyttä”. Korkeimmat neuvostojohtajat jättäytyivät Tšekkoslovakian kriisin takia pois, eikä paikalla olleita ilahduttanut, että juomaksi tarjoiltiin Karjala-olutta.

Perustettiin maiden yhteisomistama varustamoyhtiö Saimaa Lines, jolle rakennettiin omia aluksia. Liikennöinti jatkui 1980-luvulle saakka.

Paasimuistomerkin suunnitteli kanavatöiden pääsuunnittelija, arkkitehti Keijo Ström. Muurattujen pylväiden päällä on palkki, ikään kuin siteenä. Se on rakennettu osittain vanhan kanavan kivistä.

Suomalaiset ehdottivat tekstiä, joka lopulta kelpasi naapurille. Pronssilaatassa lukee suomeksi ja venäjäksi: ”Saimaan kanavan rakentaminen vuosina 1963–1968 on Suomen ja Neuvostoliiton kansojen yhteistulos”.

Sitä se olikin, vaikka enimmäkseen työt teki Suomi.

Aurinko on painunut mailleen, ilma tuoksuu metsälle ja sienille. Rannalla ei näy valoja eikä minkäänlaisia asutuksen merkkejä. Vuokra-alue jatkuu kolmekymmentä metriä molemmin puolin kanavaa. Suluissa ja silloissa laina-Suomen leveys on parisataa metriä.

1900-luvun alussa tunnelma oli eläväisempi. Tsaarin aikaan kanavaa ylistettiin, sitä pidettiin yhtenä suuriruhtinaskunnan tärkeimmistä matkailukohteista.

Kanavaa oli yritetty rakentaa jo 1500-luvun alussa, keskiajan lopulla. Lapiotyö pysähtyi Lauritsalan kallioihin.

Vuonna 1844 keisari Nikolai I antoi käskyn rakentaa kanava, ja Suomeen lainattiin uudissana idästä: канава eli kanava tarkoittaa ojaa.

Parhaimmillaan väylää rakensi kolmetuhatta työläistä ja satoja vankeja. Lisätyövoimaa kuulutettiin kirkoissa ympäri Suomea. Kolmen miljoonan ruplan kanava vei rakennusaikanaan kymmenesosan suuriruhtinaskunnan vuosittaisista varoista.

Viikon kestäneet avajaisjuhlat syyskuussa 1856 olivat niin suuret, että iltavalaistus poltti yhden Viipurin linnan torneista.

Lännessä kanavaa kutsuttiin Suomen haudaksi ja synnin ojaksi. Idässä reittiä nimitettiin Suomen siniseksi kunnianauhaksi. Se toi kaukaisen muodin ja herkut entisille perämaille. Viipuri vaurastui vauhdilla.

Lieneekö missään kesäpäivä kesäisempi kuin kanavalla, Suomen luonto lämpöisempää, herttaisempaa kuin sen rehevillä rannoilla?, kirjoitti kansallismaisemia valokuvannut I.K. Inha.

Venäläinen ylhäisö alkoi rakentaa huviloita ja toi mukanaan juhlat ja konsertit.

Matkailijoiden ihailemat istutukset ovat aikaa sitten kadonneet luonnon alle. Kuuluisa Sulosaari lepää pimeydessä.

Suomen vallan aikaan Sulosaaren-huviloilla viettivät kesiään presidentti Lauri Kristian Relander ja kirjailija Mika Waltari, joka kutsui kirjoittamista edistänyttä paikkaa ”rakkaimmaksi saarekseen”. Waltari osti vuokrapaikkansa syksyllä 1939, juuri ennen talvisotaa.

Huvilat tuhoutuivat sodissa. Jatkosodan aikaan suomalaiset korjasivat kanavan käyttökuntoon, mutta lopullisesti se menetettiin rauhansopimuksessa vuonna 1944.

Viimeisissä lasteissa tuotiin evakkoja. Alue muuttui siviileiltä kielletyksi Neuvostoliiton rajavyöhykkeeksi.

Rättijärven portit sulkeutuvat.

Etänä ohjattavat betonibrutalistiset sulut kirskuvat. Vesi alkaa aaltoilla ja möyrytä pitkin sulkua. Sisällä näyttää kuin iso amme täytettäisiin Coca-Colalla.

Jokaisella sululla valtavat voimat nostavat venettä vähän ylemmäs.

Koko ajan on varma siitä, että joku tuijottaa. Hetkeksikään ei unohda kulkevansa Venäjän vallan alla. Onko parempi olla vainoharhainen vai tiedostaa olevansa vainoharhainen?

Rommitoti, kapteeni Miskala tilaa.

Hän on ennenkin ajanut kanavan läpi yöllä, mutta nyt tyhjyys tuntuu erikoiselta.

Tarkkana pitää silti olla. Muutama vuosi aiemmin Miskala ajoi Venäjän puolen sululla uppopuihin, jotka särkivät perämoottorin. Vene hinattiin päiviä kestäneeseen remonttiin.

Miskalasta venäläiset suhtautuvat suomalaisiin edelleen ystävällisesti. Hän ei ole aina ajatellut heistä samoin.

”Nuorena minä olin valloittamassa takaisin Karjalaa.”

Valloituksia hän teki kaupankäynnillä.

”Minun vihani venäläisiin, jos sitä oli, hävisi 1990-luvulla, kun tein autokauppoja.”

Eräälle venäläiselle liikemiehelle hän myi yhdeksän maasturia kalliilla varusteilla.

Miskalalle lupailtiin ostolupaa suvun vanhoihin maihin Laatokalla, mutta se muuttuikin vuokratarjoukseksi. Haave jäi, koska syrjäseudulle ei ole turvallista rakentaa.

Vierellä huristaa rekkoja pitkin Suomen erikoisinta ajoväylää, kanavan huoltotietä. Sitä pitkin on voinut ylittää Nuijamaan maarajan vuodesta 1975. Kanavassa oli Suomen laki, mutta viereisellä tiellä Neuvostoliiton. Venäjän aikaan tiellä tapahtui kuolonkolareita, ja ne aiheuttivat kiistaa vastuista.

Leningradin alueen kuvernööri Aleksandr Drozdenko ehdotti vuonna 2017, että kanavan alueesta pitäisi tehdä verovapaa vyöhyke, jolla kerättäisiin samalla tienkunnostusrahoja. Ajatus pohjoisen Hongkongista ei ollut ensimmäinen laatuaan.

Kauppa on käynyt vuosien varrella vilkkaana kanavan reunamillakin. Siellä poikkeamista toisen puolen pikkupuoteihin ei ole aina katsottu pahalla.

Pällin sululle jopa perustettiin viisuttomille pikakävijöille Venäjä-hintainen silmäklinikka. Turistia riitti. Huviveneitä tuli tuhatpäin, niin paljon, että surkeimpia piti pelastaa merihädästä Viipurinlahdella.

Neuvostoliitto räjäytti Lietjärven sulun molemmat päät perääntyessään vuonna 1941. Osia lenteli järven vastarannalle.

Suomalaiset pääsivät näkemään tuhotut seudut kunnolla vasta vuonna 1962, kun neuvottelut kanavan korjaamisesta ja avaamisesta oli aloitettu.

Oli kuin aika olisi pysähtynyt pariksi vuosikymmeneksi. Monissa kanavarakenteissa oli jäljellä vielä rakennustelineet Suomen-ajan remonteista.

Suomi kiirehti rakentamisen kanssa. Enimmillään suurta ojaa kaivoi 2 500 rakentajaa. Maaperästä poistettiin parituhatta vanhaa räjähdettä. Siihen meni viisi vuotta.

Rakentamisajan pahin selkkaus tapahtui kanavan seuratalolla, jossa ystävyysillan aikana erään lauluorkesterin suomalaissolisti lauloi muunnelluilla sanoilla: ”Sellainen ol' Viipuri, suomalaisten kaupunki.”

Kekkonen oli havitellut myös Viipuria takaisin. Eteni vain neuvottelu kanavasta, sekin takellellen.

Vuokraamisesta tehtiin saunasopimus Kekkosen 60-vuotissyntymäpäiväjuhlissa Nikita Hruštšovin kanssa. Aamuyöllä impulsiivinen pääsihteeri vastasi vihdoin myöntävästi. Saunahetki sai lempinimen ”Tamminiemen taikayö”.

Vuokrasopimus allekirjoitettiin elokuussa 1962. Kanavan seutu oli ainoa Neuvostoliiton muulle maalle vuokraama alue. Evakkojen koti-ikävää saatiin edes vähän lievennettyä.

Suomi uskotteli, että Saimaa nostaa Karjalan ja muun maan kukoistukseen, vaikka oikeasti rakennuspäätöksen taustalla oli Neuvostoliiton rahastus ja sitoutus, kirjoitti liiketaloustieteen dosentti Jorma Pasanen kirjassaan Ystävyyden kanava jo vuonna 1971.

Kreml esitti osansa suunnattoman loisteliaasti. Ei edes Kekkonen tajunnut näytelmän juonta, koska se kehittyi itse asiassa hyvin hiljaa ja huomaamattomasti.

Hankala, epävarma, kannattamaton, sanoivat muut kriitikot. Kallista jälleenrakentamista toisen maan alueella.

Neuvostoliiton propagandassa kanava esitettiin todisteena maan rauhanomaisuudesta. Ahtaaseen väylään suunnattiin rahtia ihan sen maineenkin takia.

Leena Miskala nuokkuu seisaaltaan köysi kädessään, kun vene jälleen nousee Venäjän puolen viimeisellä sululla. Yhtäkkiä hänen silmiensä eteen ilmestyvät maihinnousukengät. Miskala hätkähtää hereille.

Kolme koppalakkista tullityöntekijää seisoo hiljaa veneen vieressä. Yhdellä on olallaan kolme pientä tähteä. Kaikilla on käsiaseet koteloissaan.

Koppalakkiset pyytävät passit ja vievät ne viereiseen koppiin. Yksi jää veneen viereen odottamaan. Hän sanoo pari sanaa englanniksi veneen reitistä. Iltatervehdykset sujuvat suomeksi, mutta enempää ei jutella.

Venäjälle kanava on symboloinut yhteistyökykyä, mutta siitä on syntynyt koko ajan uusia pulmia.

Vaihtelevista kanavamaksuista, viisumivaatimuksista ja puutulleista on kiistelty useasti. Kauppalehti kertoi vuonna 1998, että maksuja keränneen Viipurin merikomission rahat ohjautuivat yksityiselle säätiölle, jonka puheenjohtajana toimi oli toiminut entinen liikenneministeri.

Vuokranantaja on alkanut huomautella kaikenlaisesta. Huoltotienpätkän työntekijöiltä on vaadittu viisumeja. Venäjän tulli on halunnut tarkkoja tietoja vuokra-alueelle tuotavista tavaroista.

Kanava oli hetken kiinni, kun venäläiset vaativat työtiloja, jotka olivat suomalaisten mielestä venäläisten vastuulla.

Suomalaiset valittivat venäläisten rajavartioiden ajelevan holtittomasti veneillään.

Marraskuussa 2002 konepistoolivartio esti rekkojen pääsyn Stora Enson kartonkialuksille Juustilassa. Suomalaiset pääsivät lopulta purkamaan lastin, mutta metsäyhtiölle kertyi mittava lasku. Kanava alkoi saada mainetta epävarmana reittinä.

Vuonna 2007 huokailtiin, että Venäjän puutullit tekevät koko kanavan kannattamattomaksi. Puusta tuli ongelmia myös vuonna 2021, kun Venäjä rajoitti sen kuljetusta.

Veneessä odotellaan ja syödään karkkia.

Reunamalle on kerääntynyt pieniä sammakoita. Suomalainen rekka huristaa Pällin sillan yli lähellä sijaitsevalle Nuijamaan maarajalle.

Sulun uloskäynnillä loistavat jo vihreät valot sen merkiksi, että saa jatkaa. Se ei ole tavallista, kapteeni sanoo. Yrittävätkö etänä tarkkailevat suomalaiset kanavatyöntekijät sanoa, että tulkaa jo pois?

Parinkymmenen minuutin päästä tarkastajat saapuvat passien kanssa. Heillä on mukanaan jokin laite ja pitkävartinen käsipeili.

Kapteeni saa jäädä istumaan. Leena Miskala valitaan avaamaan veneen luukkuja. me muut seisomme rivissä veneen ulkopuolella.

Kaikki tavarat kaikista kaapeista kasataan ulos. Toinen tarkastaja kömpii laivan uumeniin. Maton alustat ja patjan sisustat käännetään. Nahkalaukussa on vanha kamera, jonka putken avulla kurkitaan ahtaisiin soppiin.

”Uuuh”, he innostuvat, kun isosta veneestä löytyy taas uusi luukku. Työn ilon hiki valuu otsalla.

Kieltolain aikaan kanavan yli tuotiin pirtua, myöhemmin puun seasta on löytynyt suuria määriä tupakkaa.

On löytynyt myös ihmisiä. Kanavan kautta on toteutettu yksi Suomen suurimmista ihmissalakuljetuksista.

Kesäkuussa 2017 Nora-nimisestä huvijahdista nousi Lappeenrannassa 17 jemeniläistä. He olivat piilotelleet aluksen sohvien ja penkkien sisällä, ahtaissa moottoritiloissa ja pilssisiiloissa.

Rajavartiolaitos pidätti jemeniläiset ja miehistönä työskennelleen venäläisen perheen.

Selvisi, että Suomeen oli tuotu kuukausien ajan kymmeniä ihmisiä salaa kanavaa pitkin. Jotkut hakivat turvapaikkaa Suomesta, mutta kymmenet jatkoivat muualle Eurooppaan. Tuhansia euroja matkasta veloittaneen perheen isä tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen.

Veneen viereen jätetty kolmas rajatyöntekijä huokailee ja siirtelee tuskastuneena peilillä sammakoita pois kulkureitiltä.

Huomatessaan veneen nimen hän ilahtuu.

”Russian name. King Nikolai.”

Anastasia oli tosiaan viimeisen keisarin, Nikolai II:n, tytär. Se oli myös Miskalan äidin nimi.

Kolmitähtinen soittaa johonkin. Hän luonnehtii puhelimeen, että matkalla ovat isä ja tytär plus kaksi muuta.

”Normalno, kaikki hyvin.”

Hän ojentaa passit. Niihin on lyöty kaksi punertavaa leimaa: maahan eilen ja maasta uuden päivän puolella.

Vene pääsee lähtemään kohti rajaa.

”Tuntui, että tuo oli vähän kiusaamista”, Jenni Koskinen sanoo.

Kapteeni muistuttaa, että tarkastukset ovat tavallisia työtehtäviä.

Moni kanavaa aiemmin ahkerasti käyttänyt Saimaan rantojen pursiseuralainen ei uskalla käyttää väylää.

Se on vähän kuin menetetty, vaikka aiemmin on päässyt vaikka Amerikkaan saakka, seuroista sanotaan. Mitä jos tulee joku änkyrä rajalla ja vie kalliin veneen.

Keltainen rajavalo vilkkuu keskellä pimeää Nuijamaan järveä. Vastarannalla loistaa. Tulli ja rajavartiolaitos ovat tulleet autoillaan vastaan.

He auttavat kiinnittymisessä laituriin ja jutustelevat tovin siitä, miten naapurin kanssa sujui.

Vessan septitankki on täynnä, mutta nyt uskaltaa käyttää puskaeriötä. Matka Santion rajasaarelta takaisin Suomeen on kestänyt 14 tuntia.

Aulis Miskala ottaa särkylääkettä aamupalan kanssa. Turvonnut käsi näyttää kipsattavalla. Jumpat ja lintumetsät pitää perua. Kapteeni haluaa silti hoitaa reitin loppuun.

Suomen suurin läppäsilta alkaa nousta jo hyvissä ajoin Kansolassa. Meidät on taas nähty.

”Kanavassa ruostuu”, Leena Miskala sanoo ja pyyhkii vaatteista ruskeaa likaa.

Ensimmäisen Suomen-sulun edessä istuu kalastajia. He nousevat ihmettelemään harvinaista näkyä, venettä.

Soskua on ainoa 1960-luvulla rakennettu sulku, muut tehtiin vanhoille paikoille.

Kallioseinässä kimaltaa kullattuna vanhan kanavan muistoteksti, jossa muistetaan väylää edistäneitä Venäjän keisareita.

Vanhan kanavan ennätysvuonna 1923 noin 13 000 alusta kuljetti miljoona tonnia tavaraa: suureksi osaksi metsäteollisuuden tuotteita mutta myös voita ja viljaa.

Mustolan rahtisatamaan on kasattu kivihiiltä ja kalkkia kasoiksi. Haikara lentää puupinon päälle. Tavaraliikenteen solmukohdan lastauspaikat ovat tyhjiä.

Joku hitsaa pihalla, mutta halleissa ei näy liikettä.

Vanha kanava virtaa Mustolan sulun vieressä. Sitä käytettiin jonkin aikaa tukinuittoon, mutta kanavan tärkeimmän tavaran, puun, kuljetus takkusi pitkään ennen sotaakin.

Vakuutukset, pr-riski ja ylipäätään Venäjän aluevesien nykyinen arvaamattomuus ovat panneet rahdin jäihin.

Uudessa kanavassa tavaraa kulki enimmillään 2,4 miljoonaa tonnia vuonna 2004.

Se oli aikaa, kun Matti Vanhanen (kesk) vieraili ensimmäistä kertaa pääministerinä Moskovassa. Hän ilmoitti pääministeri Mihail Fradkoville, että itäsuomalaisen teollisuuden pitäisi pian tietää, jatkuuko kanavaliikenne vuoden 2013 jälkeen.

Kekkosen tekemä vuokrasopimus uhkasi mennä umpeen.

Viralliset neuvottelut alkoivat Moskovassa marraskuussa 2005. Kahden miljoonan tonnin rahtitasoa haluttiin nostaa jopa viiteen miljoonaan tonniin vuodessa.

Venäläiset haaveilivat vastuun ottamisesta mutta päätyivät itsekin siihen, että heidän käsissään käyttö olisi voinut loppua muutamassa vuodessa.

Neuvottelut kestivät vuosia. Niiden päättymisen kunniaksi presidentti Vladimir Putin saapui katsomaan kanavaa toukokuussa 2010.

Lappeenrannan raatihuoneella Putin painotti uuden vuokrasopimuksen merkitystä. Ystävyyden hintalappu vain oli kasvanut huomattavasti. Oli sovittu nelinkertaisesta vuosivuokrasta, yhteensä 1,2 miljoonasta eurosta. Huviveneiltä poistettiin samalla kertamaksu.

”Se on taloudellisesti merkittävä molemmille maille, mutta se on myös osoitus maidemme välisistä erityisistä suhteista”, Putin sanoi.

”Se on osoitus luottamuksesta, joka kantaa kauas tulevaisuuteen.”

Oli sovittu laajasta yhteistyöstä. Putin ja pääministeri Vanhanen käväisivät myös Allegrossa. Nopeaa junaliikennettä Pietariin oltiin aloittamassa.

Liikenneministeri Anu Vehviläinen (kesk) sanoi juhlapuheessa, että neuvotteluissa ei ollut poliittisia jännitteitä vaan taloudellisia kysymyksiä.

”Voimmekin hyvällä syyllä kutsua kanavaa ystävyyden kanavaksi.”

Kanavaan ei silti haluttu investoida. Pitkän vatvomisen jälkeen Sanna Marinin (sd) hallitus myönsi 95 miljoonan euron remonttirahan syksyllä 2020. Summalla olisi pidennetty sulkuja kymmenisen metriä.

Seudun yritykset innostuivat: puutuotteita ja lannoitteita, biorahtialus, kelluvia hotelleja ja matkailumaineen palautus.

Pari kuukautta Ukrainan sodan alkamisen jälkeen rahoitus peruttiin.

Kun vanhan kanavan parhaina vuosina kymmenkunta prosenttia Suomen satamien tuonnista ja viennistä liikkui Saimaan kanavaa pitkin, osuus laski 2020-luvulla prosentin paikkeille, ennen kuin se tänä vuonna romahti nollaan.

Järvivesi tuoksuu Mustolan sulussa. Kiinnikkeet ja tikapuut näyttävät ruostuneilta, mutta kaikki kanavassa on korjattavissa pienellä huollolla. Paitsi kilpailukyky.

Kerran vielä ja sitten lasku, Leena Miskala sanoo.

Viime aikoina Venäjältä on kuultu kansanedustajatason uhkailua siitä, että sopimus puretaan, jos Suomi liittyy Natoon. Vielä ei ole tapahtunut mitään.

Kanavasopimuksen artikla 23:n mukaan kumpikin voi irtisanoutua kirjallisella ilmoituksella. Irtisanomisaika on vuosi.

Väsymys painaa jo Anastacia II:n miehistöä. Ehkä siksi viimeinen sulku yllättää.

Vene kiinnitetään Mälkiän etuportin eteen. Ylhäällä sijaitsee ohjauskeskus, josta matkaamme on tarkkailtu. Etuportti avataan sieltä.

Vesimassa vyöryy kanavan korkeimmalta sululta voimakkaammin kuin aiemmin. Virtaukset työntävät pitkää alusta poikittain sulkuun.

Koko miehistö huutaa. Kapteeni nousee avuksi vetämään köyttä yhdellä kädellä.

Vene saadaan suoraksi. Anastacia II nousee ehjänä Saimaan tasolle.