Hän on Kimmo. Napapiirin sankareiden Janne. Tuntemattoman sotilaan Koskela. Ja nyt Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet -elokuvan Holappa. 

Mikä tekee Sonkajärven Sukevalta kotoisin olevasta Jussi Vatasesta näyttelijän, joka sopii sekä naurattajan että itkettäjän rooliin? Näyttelijän, joka voittaa Putouksen sketsihahmokilpailuja ja kantaa yksinäisen alkoholistimiehen roolin Cannesissa palkitussa elokuvassa? 

Oli vuosituhannen alku. Ohjaaja Dome Karukoski kävi etsimässä uusia nuoria näyttelijöitä Tyttö sinä olet tähti -elokuvaan. 

Teatterikorkeakoulun demonäytöksestä Karukoskelle jäi mieleen maanviljelijää esittänyt nuori mies, jonka nimi oli Jussi Vatanen.

Samaisen vuosikurssin esityksissä oli Karukosken mukaan muitakin ”koomisesti valveutuneita hahmoja”, Aku Hirviniemi esimerkiksi. Mutta Vatasen komiikassa oli jotain sellaista, mikä jäi Karukosken mieleen: mielenkiintoinen rytmi.

Kun sitten Napapiirin sankarit -elokuvaan haettiin näyttelijöitä keväällä 2009, roolittajat ehdottivat Vatasta, joka oli siihen aikaan vielä tuntematon nimi. Hän oli näytellyt teattereissa mutta ei juurikaan kameran edessä.

Karukoski muisti Vatasen vuosien takaa. Ja kun Vatanen asteli koekuvauksiin Jannen roolissa, hän ajoitti Karukosken mukaan vuorosanansa täydellisesti, teki itsestään roolihahmon kautta hölmön. Mikä tärkeintä, hän sai Karukosken ja käsikirjoittaja Pekko Pesosen nauramaan. 

”Oltiin Pesosen kanssa heti, että tuossa on Janne”, ohjaaja muistelee.

Vatasella on luontainen kyky tehdä sympaattista komediaa, Karukoski sanoo. Hänessä on jotain kansanomaista, ihmisläheistä. Hän pystyy näkemään sen, mikä meissä kaikissa on hauskaa ja tuomaan sen lähelle katsojaa. 

Karukosken mukaan näyttelijä voi harjoitella erilaisia teknisiä asioita, rytmiä, älyllistä läsnäoloa, lähestyttävyyden ja mystisyyden ristivetoa, mutta se, mikä tekee näyttelijästä erityisen, liittyy ominaisuuteen, joka tällä joko on tai ei ole. 

”Katsoja vain aistii sen, onko näyttelijä mukava ihminen. On se sanonta, että ostaisitko tältä tyypiltä käytetyn auton. Minä ostaisin Jussi Vataselta käytetyn Mazdan. Ja voin luottaa siihen, ettei se hajoa Hämeentien väylälle, keskelle kiireistä työpäivää.”

Ja tosiaan, kun soittaa läpi Vatasen kollegoita ja kysyy, millainen näyttelijä hän on, ensimmäiseksi kollegat sanovat, että Vatasen kanssa on kiva työskennellä.

Ohjaaja Aku Louhimies teki töitä Vatasen kanssa Tuntemattomassa sotilaassa. ”Hän kantoi Koskela-tyyppistä vastuuta myös kuvausten ulkopuolella”, Louhimies kuvailee.

Louhimies sanoo, että on aina hieman hankalaa kuvailla, miksi joku on kiinnostava kameran edessä. Mutta Vatasen kohdalla kyse on ehkä jonkinlaisesta levollisuudesta, hän sanoo. 

”Se on se rauha, mikä Jussissa on, joku sellainen luottavaisuus. Tulee olo, ettei hänellä ole mitään hätää.”

Tämä rauha tuo hänen roolisuorituksiinsa uskottavuutta, Louhimies sanoo. 

Näytteleminen alkoi kiinnostaa Jussi Vatasta jo teini-iässä. Hän ei kuitenkaan ollut mikään luokan pelle tai porukan hauskuuttaja. Hän oli hieman ujonpuoleinen mutta halusi silti olla esillä ja esiintyä. Roolin suojassa se oli helpompaa. 

Vatanen valmistui teatteritaiteen maisteriksi vuonna 2005. Napapiirin sankareiden jälkeen hän tuli suurelle kansalle tutuksi Putouksen ”mie romahan” Antskuna ja Mr. Mallorcana. Sen jälkeen hän on voittanut useita Kultaisia Venloja televisiorooleistaan ja ollut merkittävissä sivu- ja päärooleissa lukuisissa kotimaisissa elokuvissa.

Töitä on riittänyt, kuten Vatanen itse asian ilmaisee. 

Häntä ei kuitenkaan kiinnosta pohtia uraansa menestyksen kautta. Ei hänellä ole valmiita vastauksia sellaisiin kysymyksiin kuin Mikä oli urasi käännekohta? tai Mitkä ovat seuraavat tavoitteesi? Häntä pitkästyttää puhua urastaan näin. 

”On kauhean tylsää tehdä asioita sen takia, että sillä jotenkin rakentaa uraa”, hän sanoo. ”Eihän mikään sellainen ole kauhean näkyvää tai käsinkosketeltavaa.” 

Vatanen selittää, että näyttelijäntyössä, tapahtuu se sitten kameran edessä tai näyttämöllä, kaikki tapahtuu siinä hetkessä ja sen konkreettisen hetken pitäisi tuntua merkitykselliseltä.

Hän kuitenkin tunnistaa paineet, joita julkiseen näyttelijäntyöhön liittyy. 

”On sellainen odotus, että joka ikisen jutun, jonka teet, pitäisi tavallaan olla kiinnostavampi ja merkittävämpi kuin edellinen.”

Kiinnostava ja merkittävä tarkoittaa usein isoa roolia taiteellisesti kunnianhimoisessa draamaelokuvassa tai kenties Hollywood-tuotannossa. Vatanen ei itse arvota roolejaan tällä tavalla. 

Hän sanoo, että taide ja viihde asetetaan vieläkin vastakkain, ja se on hänen mielestään  ”aivan soopaa”.

Miksi komedia olisi vähempiarvoista ison yleisön kotimaisessa huumoripläjäyksessä tai sketsiohjelmassa kuin kaurismäkeläisessä miljöössä, hän kysyy.

”Tämä on haastava ala, ja jos joku haluaa elämänsä tälle pyhittää, niin tehköön mitä huvittaa, oli se sitten ihan hömppää tai aivan taidehiippailua tai jotain siltä väliltä. Arvostan ihan kaikkia tekijöitä tasavertaisesti.”

Vatanen ei halua sanoa edes sitä, millaisia rooleja hän mieluiten tekisi ja millaisia ei.

”Silloinhan olisin väärällä alalla. Se minun roolini vaikka jossain ison yleisön komediassa voi olla jollekin tosi tärkeä ja merkityksellinen. En siksi koskaan vähättelisi niitä rooleja. Se on katsojien kunnioittamista. Meillä jokaisella on omanlaisensa taidemaku.” 

Menestykselle ei Vatasen mielestä ole olemassa mitään yhtälöä, ei varsinkaan Suomen kokoisessa maassa. 

”Ei se mene niin, että voisi valita jotain ratkaisevia askelia, ei se ainakaan minun kohdallani ole niin mennyt.”

Yhden saavutuksen Jussi Vatanen suostuu lopulta mainitsemaan. Sarja, jossa hänellä oli yksi päärooleista, on esitetty BBC:llä. Kotimainen draamasarja Huone 301 sai ensi-iltansa Canneseries-televisiofestivaaleilla vuonna 2020. 

Ohjaaja Mikko Kuparinen muistelee, että kun sarjan roolitusta alettiin pohtia vuoden 2018 tienoilla, tuntui kiinnostavalta valita traumatisoituneen perheenisän esittäjäksi Vatanen. Kuparinen oli nähnyt Vatasen aiemmin lähinnä komediallisissa rooleissa. Huone 301 -sarjan Seppo oli jotain ihan muuta, äärimmäisen traaginen hahmo, joka oli kokenut lapsensa kuoleman. 

”Jussista näki kuvauksissa, että hän tunsi roolin painon harteillaan. Hän tuli kuvauksiin tosi valmistautuneena ja keskittyneenä”, Kuparinen kertoo. 

Jokainen kuvauspaikka on erilainen, ja tunnelma usein noudattelee käsiteltäviä aiheita, Kuparinen sanoo. Siksi työryhmä pyrki antamaan tilaa ja rauhaa Vatasen vaativalle roolisuoritukselle. ”Siinä ei höpötelty turhia.” 

Tämänkaltaisessa draamassa vaikeinta on, ettei se saa lipsahtaa melodraaman puolelle, ohjaaja sanoo. Vatanen taisi hyvin sen, että äärimmäisiä tunteita voi esittää myös peitellysti. 

Pääosa Aki Kaurismäen elokuvassa oli Vataselle kaukainen haave, sellainen, jota hän ei ole uskaltanut sanoa ääneen. 

Mutta tuli se päivä, kun hän sai puhelun. Kaurismäki halusi tavata Alma Pöystin ja Jussi Vatasen illallisella ja puhua heidän kanssaan yhteistyöstä uudessa elokuvassa, työläistrilogian neljännessä osassa. 

Ei ollut koekuvauksia eikä käsikirjoituksen lukua. Kaurismäki oli nähnyt tarpeeksi molempien roolisuorituksia. 

Vatanen sanoo, että Kaurismäen elokuvat ovat olleet hänelle nuoresta asti tuttuja, mutta tärkeitä ne ovat olleet ennen kaikkea hänen idolinsa Matti Pellonpään takia. Hän kertoo ihailleensa Pellonpäätä jo teininä todella paljon.

”Hänessä oli jotain sellaista katu-uskottavuutta. Se oli niin makea tyyppi.”

Täytettävänä oli siis legendaarisen näyttelijän saappaat. Vatasta jännitti astua kaurismäkeläiseen maailmaan, joka on tietyllä tapaa oma taiteellinen instituutionsa. Samalla hän kuitenkin suhtautui asiaan pragmaattisesti.

Hän sanoo paljon erilaisia rooleja tehneenä tiedostavansa, ettei voi olla kukaan muu kuin Jussi Vatanen.

Vatanen sattui kuulemaan sivusta erään keskustelun, jonka Kaurismäki kävi Cannesissa. Joku tuli kysymään Kaurismäeltä, onko tässä nyt sitten Peltsi numero kaksi. Kaurismäki oli vastannut: ”Ei, tässä on Jussi numero yksi.” 

Se helpotti. 

Kuolleet lehdet on romanttinen komedia, joka kertoo rakastumisen vaatimasta rohkeudesta ja yksinäisyyden muureista. Holappa on alkoholisoitunut sekatyömies, joka ihastuu baarissa kohtaamaansa Ansaan (Alma Pöysti). Elämässä koetut pettymykset ja epäonniset sattumukset kuitenkin uhkaavat tulla kaksikon väliin. 

Vatanen sanoo, ettei ajatellut roolinsa kohdalla niinkään alkoholismia, sitä miten alkoholisti puhuu, kävelee tai käyttäytyy. Hän lähestyi elokuvaa yksinäisyyden kuvauksena. 

Holappa katsoo peiliin kuin odottaen ihmettä.

Kaurismäen käsikirjoituksesta löytyi paljon tällaisia suorastaan kaunokirjallisia tiivistyksiä hahmojen sisäisestä maailmasta.

Käsikirjoitus on Vataselle tärkein lähtökohta roolihahmon rakentamisessa. Mitä roolihenkilö minulle merkitsee? Mitä voin käyttää omista kokemuksistani tähän? 

Yksinkertaisimmillaan näytteleminen on leikkimistä, monille lapsuudesta tuttua rooleihin eläytymistä, Vatanen kuvailee. Sitä jalostetaan ammatillisella hienosäädöllä, tietoisuudella eri tyylilajeista. Huomioon on otettava luonnollisesti myös ohjaajan toiveet. 

”Näyttelemisessä ei ole kuitenkaan kyse pelkästään omasta näkemyksestä, vaan siinä on alisteinen kaikkien muidenkin näkemyksille.”

Kuolleissa lehdissä Vatasesta kiinnostavinta oli näyttää Holapassa tapahtuva muutos, kun tämä kohtaa Ansan. 

”Tässä on ihminen, joka on rakentanut ympärilleen paksun kuoren, ja sitten hän joutuu huomaamaan, että toinen ihminen vaikuttaakin häneen. Miten hän uskaltaa alkaa rikkoa sitä kuorta, päästää toista lähelle, kun se on niin kauhean pelottavaa?” 

Työskentely Kaurismäen kanssa saattaa jatkua. Kaurismäellä on tapana käyttää uudelleen samoja näyttelijöitä. Ohjaaja myös kommentoi asiaa suoraan Cannesissa. Hän kertoi valmistelevansa ”slapstick-tragediaa”, johon toivoisi mukaan Vatasen ja Pöystin. 

Vatanen kertoo, että hän tietää asiasta täsmälleen tämän verran eikä enempää. ”Mieshän on mysteeri”, Vatanen sanoo ja naurahtaa. 

”Nimiä ei ole paperissa, mutta olihan se sellainen kunnianosoitus, kun hän sanoi haluavansa tehdä meidän kanssa toisenkin elokuvan.”

Vatanen on kiertänyt kesän aikana Kaurismäen elokuvan kanssa ulkomaisia festivaaleja, seurannut sen ilmiömäistä menestystä Kroatiassa, Münchenissä ja Cannesissa. Saksassa elokuva voitti yleisön suosikki -palkinnon, Cannesissa tuomariston palkinnon, Prix du Juryn. 

Elokuussa kansainvälinen kriitikkojärjestö Fipreschi valitsi Kuolleet lehdet vuoden parhaaksi elokuvaksi. Vatasesta oli myös hämmentävää todistaa, miten ”iso stara” Aki Kaurismäki on Euroopassa.

Vatanen ei kuitenkaan puheissaan korosta tätä glamouria, vaan sitä, miten hienoa oli jakaa elokuvan menestystä työryhmän kanssa. Hän sanoo, että ylipäätään parasta näyttelijän työssä on tutustua uusiin ihmisiin, kuten Kuolleissa lehdissä Alma Pöystiin. 

”Se, että Aki osasi yhdistää minut ja Alman, oli kiva asia. Meillä on jotenkin samanlaista energiaa. Oli todella helppoa olla yhdessä.” 

Alma Pöysti puolestaan kertoo, että oli ilo seurata tapaa, jolla Vatanen otti työnsä haltuun ensikertalaisena Kaurismäen maailmassa. Hän puhuu Vatasen näyttelijäntyön ”kauniista ja tarkasta käsialasta”. Vatanen pystyy kantamaan roolissaan samanaikaisesti lämpöä ja älykkyyttä sekä surua ja vakavuutta. 

”Hän tekee monitasoista työtä. Hänestä tuntuu löytyvän aivan loputtomasti ulottuvuuksia”, Pöysti kuvailee. 

Tietenkin Pöystillä on myös samoja, jo tutuksi tulleita kuvauksia Vatasen työtoveruudesta: Vatanen kunnioittaa ihmisiä ympärillään ja ”vie minimaalisesti tilaa”.

”Happi ei lopu huoneesta, kun hän tulee sisään, päinvastoin. Hän komppaa kauniisti ja kuuntelee muita. Ei ole mikään egomonsteri”, Pöysti sanoo. 

Ammattinsa takia Jussi Vatanen joutuu olemaan julkisuudessa. Sen ulkopuolella hänellä on kirkas tavoite:

”Mitä vähemmän saa puhuttua itsestään, sen parempi.”

Tässä suhteessa hän muistuttaa enemmän sukevalaista maanviljelijää kuin parrasvaloissa viihtyvää elokuvatähteä. Vatanen on jo pari vuotta toiminut näyttelijän töiden ohessa kotitilansa jatkajana, osa-aikaisena viljelijänä ja metsänomistajana. 

Vatanen ei ylipäätään ymmärrä, miksi ihmisiä kiinnostavat vieraiden ihmisten, julkkisten, asiat. Itse hän sanoo olevansa tosi kiinnostunut läheistensä ja kavereidensa asioista. Se riittää.

Teksti: Eleonoora Riihinen; kuvat: Johanna Erjonsalo; tekstin editointi: Päivi Niemi; kuvatoimittaja: Matti Pietola