”Muistan, että menimme Prismaan. Sitten on hiljaista.”

Sillä tavoin Pauli Levokari kertaa tavallista perjantai-iltaa kaksi vuotta sitten, heinäkuun lopussa 2021.

Tai sen piti olla samanlainen tavallinen perjantai-ilta kuin sadoillatuhansilla muilla suomalaisilla: vihreällä kortilla bonukset, ostokset kassiin ja perheen kanssa viikonlopun viettoon.

Levokari heräsi teho-osastolta. 

Vaikka hän ei sitä silloin vielä tiennyt, paluuta entiseen elämään ei enää ollut.

45-vuotiaalla ex-kiekkoilijalla, Luvian jättinä tutuksi tulleella Levokarilla on aivovamma. Virallinen diagnoosi on kallonsisäisen vamman myöhäisvaikutukset.

Puoliso Riina-Maria Metso on Levokarin omaishoitaja. 

Aivovammapotilas ja hänen omaishoitajansa. Faktat tuntuvat käsittämättömiltä, kun katselee ja kuuntelee vastapäätä istuvaa pariskuntaa. 

Levokari osaa vitsailla, miltä aivovammapotilaan pitäisi näyttää. Mies näyttää terveeltä ja hyväkuntoiselta keski-ikäiseltä mieheltä, joka puhuu avoimesti ja järkevästi. Hän vaikuttaa olevan elämäänsä tyytyväinen. 

Levokari onkin kaikkea sitä. Samalla hän on elävä esimerkki, miten aivovamma ei aina näy päälle. 

”Elämä on nyt aika seesteistä, kun oikeat askelmerkit ovat löytyneet. Lähes pari vuotta kimpoilin, ja me molemmat kipuilimme aika paljon. Nyt olen hyväksynyt asiat, se on sellaista, mitä se on”, Levokari toteaa aivovammastaan ja tiedostaa samalla sen, ettei hän huomenna muista, mitä on haastattelussa sanonut, jos muistaa haastattelua lainkaan. 

Ei hän muistanut sopineensakaan mitään haastattelua pariskunnan Pori Jazz -vierailun yhteyteen. 

Aivovamman takia Levokarilla ei juuri ole lähimuistia. Hän esimerkiksi tietää olleensa puolisonsa kanssa edellisellä viikolla Tukholmassa, mutta muuten kaikki on mustaa. 

Metso on oppinut tarjoamaan miehelleen pieniä muistijälkiä. Hän voi nostaa Tukholman-matkasta esiin yksityiskohtia, joiden avulla Levokari saattaa saada reissusta jonkun väläyksen päähänsä. Muistijäljet vaativat aina kaivamista, eikä kaivaminenkaan aina auta. 

Metso ei osannut aiemmin ajatellakaan, mihin kaikkeen ihminen tarvitsee muistia. 

Levokarin kohdalla kyse ei ole siitä, ettei hän muistaisi ja osaisi arkisia taitoja. Asioita on vain mahdoton hoitaa, jos ei muista, mitä on sovittu, tai muista edes asiaa hoitaneensa. Lääkärikäynti on turha, jos ei muista, mitä tohtori on sanonut. Kun asiat ovat kadonneet mustaan aukkoon, sinne ne myös jäävät.

Muistia tarvitsee kaikkeen ja koko ajan. Omaishoitajana Metso toimii miehensä muistina.

Hetkessä eläminen on korostunut. 

Se on hieman ironistakin. 

Pitkällä jääkiekkourallaan, jonka Levokari muistaa mainiosti, aiemmat tapahtumat ja vaihdot, varsinkin virheet, jäivät hänen päähänsä liiankin voimakkaasti. Sellainen taas nakersi itseluottamusta ja joskus seuraavaa suoritusta. Unohtaminen olisi ollut kiekkoilija Levokarille onni.

Vaikka mies on uraansa päällisin puolin tyytyväinen, hän olisi halunnut elää enemmän hetkessä ja olla itselleen armollisempi. Hän olisi halunnut osata nauttia kaikista niistä paikoista, missä urallaan kävi. Silloin olisi nähnyt ja kokenut enemmän, muutakin kuin jäähallin ja ehkä paikallisen baarin. 

Ennen kaikkea Levokari olisi halunnut olla erilainen kiekkoilija kuin miksi hänet ammattilaisena muokattiin. Koska kokoa on 199 senttiä, hänen piti olla kova ja ilkeä. 

Luonteeltaan Levokari on kuitenkin aina ollut kiltti. Työ-Paulin ja oikean minän iso eroavaisuus oli hänelle henkisesti raskasta. Ja koska hänen piti olla työssään paha, hänestä tuli ympäri Suomen yleisön silmätikku.

Vaikka Levokari näyttää terveeltä ja hyväkuntoiselta mieheltä, kiekkouran jäljet myös  näkyvät. 

Nenä on ruhjottu. Kun hän on ilman lippalakkia, otsalohkon yläosasta paljastuu koko pään levyinen leikkausarpi. 

Juuri niiden jälkien takaa hänen aivovammansa on lähes varmasti peräisin. 

Ässäkasvatti haki kesällä 2005 koeajalla työpaikkaa Lukosta. Elokuussa Turussa pelatun harjoitusturnauksen finaalissa Levokari heittäytyi kovasta laukauksestaan tunnetun Kai Nurmisen kudin eteen. Luvialainen oli vielä osittain pystyssä, kun alaviistosta tullut kiekko iskeytyi hänen visiirinsä alle. 

Levokari kiidätettiin teho-osastolle. Hänet vaivutettiin Turun yliopistollisessa keskussairaalassa pariksi päiväksi koomaan, jotta aivopaine laskisi. Pirstaleiksi murtunut otsaluu rakennettiin uudestaan metallilevyllä, luusiirrännäisillä ja biolasilla. Myös nenäontelot menivät korjaukseen. 

Hengenlähtökään ei ollut kaukana. 

Kolmisen kuukautta myöhemmin Levokari palasi kaukaloon. Hän kysyi lääkäriltä, tarvitaanko kontrollikäyntejä. 

”Tule vuoden päästä käymään, niin katsotaan, onko nenä kunnossa”, lääkäri vastasi.

Nenä oli kunnossa. Päästä ja sen sisällä olevista aivoista kukaan ei puhunut mitään. Päästä ei otettu edes magneettikuvaa. 

Levokarilla oli diagnosoitu kaksi aivotärähdystä jo aikaisemmin. Myöhemmin uralla diagnosoitiin vielä kaksi lisää. Saattoi niitä olla enemmänkin, mutta koska tietoisuus päävammoista on lisääntynyt hitaasti, kaikkea ei vielä viime vuosikymmenellekään tutkittu niin tarkkaan. 

”Anttilan Marko taklasi minua isona miehenä joskus niin, että löin pääni laitaan. Sen jälkeen minulla oli pari kolme viikkoa outo olo. Sitten kausi päättyi polvivammaan. Samalla kun jouduin polven takia huilaamaan, olonikin parani”, Levokari antaa esimerkin mahdollisesti diagnosoimatta jääneestä aivotärähdyksestä.

Yhtä kaikki, Levokarin aivovamma on suurella todennäköisyydellä syntynyt elokuussa 2005, kun hän sai kiekon päähänsä. 

”Aivovammani on juuri niillä huiteilla silmien välissä otsassa, mihin kiekko silloin tuli.”

Viitisen vuotta sitten Levokari menetti kesken työpäivän tajuntansa. Mies tutkittiin, mutta vikaa ei löydetty. 

Elämä jatkui normaalina aina heinäkuisen perjantai-illan Prisma-käyntiin asti. Oli kulunut jo lähes 16 vuotta siitä, kun kiekko lävähti epäonnisesti hänen päähänsä. Levokari oli kassalla maksamassa ostoksia, kun hän pysähtyi katse lasittuneena. Puoliso kysyi ihmetellen, onko kortin kanssa ongelmia.

Levokari kääntyi puolisoaan kohti ja tuijotti mykkänä. Sitten hän nosti kätensä etuviistoon kuin Supermies. Ostoksilla ollut lääkäri näki tilanteen ja ymmärsi, mistä on kyse.

Ambulanssissa Levokari sai toisen, pitkittyneen tajuttomuus­kouristus­kohtauksen.

Kun Levokari heräsi teho-osastolta, hän sai ensin diagnoosin epilepsiasta. Magneettikuvat tarkensivat määrityksen aivovammaksi, joka voi aiheuttaa muun muassa epilepsiakohtauksia. 

Ensivaiheessa Levokarille suurin järkytys oli, kun häneltä vietiin epilepsiakohtausten takia ajokortti vuodeksi.

”Kortin menettäminen otti niin paljon päähän, että kävelin teho-osastolta pois. Enkä minä mitään sairauslomaa ottanut. Menin töihin.”

Levokari ja Metso olivat olleet yhdessä vain reilun vuoden. Kuherruskuukaudet loppuivat siihen. 

Parisuhdetta ja koko perheen mielenrauhaa koeteltiin, kun Levokarille etsittiin kokeilemalla sopivaa epilepsialääkitystä. Aivovamman vuoksi lääkäritkään eivät osanneet ennustaa, miten hän reagoi keskushermostoon vaikuttaviin lääkkeisiin.

Ei aina kovin hyvin. Pahimmillaan persoonallisuus muuttui niin, että kiltti Pauli katosi. Välillä hän oli sekava ja kaikkea muuta kuin oma itsensä, eikä mies muistanut omaa käytöstään.

Sopivan lääkityksen löytäminen oli suuri helpotus. Vanha Pauli palasi takaisin. 

Ajokortin hän sai takaisin, kun kohtauksesta oli kulunut vuosi. Se oli iso apu arkeen, vaikka reittien muistaminen uudessa kotikaupungissa Mikkelissä onkin yhä vaikeaa. 

Ei elämä silti aivan vielä asettunut.

Viime syksyyn asti Levokari uskotteli itselleen, että hän palaa työelämään. Hänen unelmansa ja tavoitteensa oli luoda uraa valmentajana.

Levokari miettii, että hän on oppinut niin lapsuuden kodissaan kuin urheilussakin kulttuurin, jossa pitää tehdä töitä. Itselleen ei voi sanoa, että nyt ei tarvitse jaksaa.

Lähimuistin menettämisen lisäksi Levokarin aivot väsyvät helposti. Levokari yritti näyttää, että hän jaksaa. Hän kävi töissä koulunkäyntiavustajana ja otti vastaan Jukurien alle 18-vuotiaiden joukkueen apuvalmentajan paikan. 

”Päivät koulussa, illat harjoituksissa, viikonloput peleissä”, Metso kuvailee miehensä viime syksyn ohjelmaa. 

Neuropsykologi sanoi Levokarille, että miehen on pakko lopettaa, tai pian on helvetti edessä. Metso näki samat merkit. Levokari ei uskonut, mutta lopulta seinä tuli ryminällä vastaan. 

Hänen oli pakko myöntää, ettei palaisi normaaliin työelämään.

”Se oli vaikeaa. En minä varmaan vieläkään ole sitä täysin itselleni pystynyt myöntämään, vaikka suurimmat kulmat on nyt hiottu.”

Jälleen häneltä vietiin yksi konkreettinen asia, joka sai mielen korpeamaan: valmentaminen. 

Kaksi neurologia, yksi neuropsykologi ja yksi työkykyä arvioiva lääkäri ovat kaikki antaneet lausunnon, ettei Levokari ole työkykyinen. Eläkettä Levokarille ei silti myönnetty, koska eläkeyhtiön lääkäri totesi hänet työkykyiseksi. 

”Minua näkemättä”, Levokari tuhahtaa. 

Levokari on jättänyt vakuutusoikeuteen valituksen päätöksestä. Ei hän edelleenkään haluaisi kokonaan jättäytyä oloneuvokseksi, mutta eläke antaisi turvaa ja varmuutta ja lopettaisi pompottelun eri viranomaisluukuilla.

Jääkiekkoilijat ovat hyvin vakuutettuja, mutta Levokaria sekään ei auta. Vakuutusyhtiön vastuu loppuu, kun kiekkoilija tai ex-kiekkoilija täyttää 40 vuotta. Takautuvasti vammoja ei oteta huomioon, vaikka olisi ilmiselvää, että ne ovat syntyneet työssä jääkiekkoilijana.

”Se on yksi asia, jossa haluaisin herätellä keskustelua. Juuri päävammoissa näitä oireita voi tulla vasta paljon myöhemmin.”

Viime syksyn jälkeen Levokari on opetellut siihen, että hän vastaa kotitöistä ja toimittajana sekä kirjailijana uraa tekevä Metso keskittyy kirjoittamiseen. Heidän asuttamassaan vanhassa paritalossa riittää myös laittamista. 

Levokari uskoo, että pahimmat ajat ovat takana. On selvää, ettei hänen aivovammansa koskaan parane. Sitä hän ei mieti, tuleeko vamman mukana joskus uusia ja pahempia oireita. Sellaisia miettimällä ei voi elää. 

”Se on, mitä se on. Jos tulee jotain kohtauksia, ne varmaan voivat hajottaa aivoja lisää.” 

”Nyt näyttäisi siltä, että lääkitys toimii. Kahteen vuoteen kohtauksia ei ole tullut”, Levokari sanoo ja Metso kopauttaa kahdesti puista pöytää. 

Alle vuorokausi haastattelun jälkeen Levokaria vietiin ambulanssilla kohti sairaalaa. 

Hän sai pahan tajuttomuus­kouristus­kohtauksen. 

Jazzit loppuivat siihen. Robbie Williams täydessä Kirjurinluodossa jäi näkemättä. 

Levokari kotiutui sairaalasta nopeasti, joskin taas hieman sekavana. Toipuminen normaaliksi Pauliksi kävi kuitenkin tällä kertaa alle viikossa. 

Jos jostain Levokari ei olisi kaivannut muistutusta, niin siitä, että aivovamman kanssa ei koskaan tiedä huomisesta. Eikä hän totisesti olisi toivonut sitäkään, että hänelle tärkeä ajokortti lähti taas vuodeksi pois.

Se on elämää hetki kerrallaan.