hs.fi - 2000009988702 - Maksumuuri poistettu

📅 2024-03-30T22:58:08.485Z
👁️ 14 katselukertaa
🔓 Julkinen


Viitostiellä tuntuu välillä, ettei ympärillä ole maisemaa lainkaan. On kuin ajeltaisiin jollain työmaalla, eri vaiheissa olevien hommien välissä.

Olemme matkalla etelästä kohti Mikkeliä ja siitä Juvalle. Avohakkuita näkyy aika paljon, mutta pystyssä oleva puustokin pistää silmään. Se on selvästi ihmisen järjestämää.

Yhdellä palstalla on usein vain yhtä puulajia ja kaikki puut samanmittaisia. Jos on kahta lajia, pitkät puut ovat kaikki samaa lajia, vaikka koivuja. Alla on puolet pienempiä kuusia.

Eivät ne oikeastaan ole metsiä. Ne ovat puupeltoja, viljelmiä. Onko se paha asia?

Koivurunkojen rivit ovat kuin modernia taidetta, aika kaunista, kun ajaa ohi. Mutta tällainen estetisointi on ehkä vain ulkopuolisen ylellisyyttä.

Mitä metsistä ajattelevat ne, jotka tekevät töitä täällä?

Onko hakkuuaukea heistä kaunis? Miltä tuntuu, kun kaataa puun?

Kysytään, kun päästään Juvalle.

Ajamme paikkaan, johon ei ole osoitetta. Onneksi on gps-laite, johon laitetaan koordinaatit, ja se ohjaa oikeaan paikkaan. Keskelle metsää.

Niin. Metsäautoteillä ei ole nimiä.

Perillä Heimo Penttinen on saanut urakkansa tehtyä. Tuloksena on valtava puupino. Viikossa on tullut.

Hän omistaa metsäkoneen, sellaisen monitoimikoneen eli moton, ja on tehnyt asiakkaan metsään harvennushakkuun. Hänellä on myös omia metsiä.

Työaikaa on se, kun hän tekee hommia muille. Vapaa-aikana hän kuljeksii omissa metsissä ja hoitelee niitä. Hän myös metsästää.

Penttinen ajattelee metsää ennen kaikkea toimeentulon lähteenä. Ne ovat sijoituksia, joille hän haluaa tuoton.

”En minä niitä sen takia osta, että halailisin puita.”

Oletko koskaan halannut puuta?

”En. Tai ehkä joskus, kun olen arvioinut sen ympärysmittaa.”

Penttinen on maatilan poika, mutta maanviljelijäksi hän ei halunnut. ”En olisi jaksanut kuunnella sitä vittuilua maataloustuista.” Metsänomistajana pääsee vähemmällä.

Penttinen kulki pienenä isänsä kanssa metsätöissä ja otti oppia. Hänellä ei ole alan koulutusta, hän on peruskoulun käynyt.

Silti hän on arvostettu ja kehuttu tekijä.

Metsänhoidon ammattilaiseksi ei täysin opi koulussa vaan kokemuksella. Ja oppia pitää koko ajan lisää. Tietoa tulee metsänhoitoyhdistyksiltä ja metsäyhtiöiltä, laitevalmistajalta, netistä, videoiltakin.

Suurin osa kavereista on myös konekuskeja ja metsäyrittäjiä.

Mistä Penttinen tietää, mitkä puut ottaa pois ja mitkä jättää?

Sen näkee, hän sanoo.

Puheessa vilisevät ylispuut ja alispuut, aurinkopuut, siemenpuut, tekopökkelöt, erilaiset maastot. Hän puntaroi ääneen, miksi johonkin tehdään avohakkuu eikä aina korjata puuta jatkuvan kasvatuksen periaatteella, vähitellen.

Miten se tehdään, jos kaikki puut ovat samanmittaisia? Tai jos lyhyemmät puut ovat nekin vanhoja eivätkä jatka enää kasvuaan?

”Seuraava sukupolvi voi kirota, että kiitti vaan, kuka vei ne isot puut ja jätti meille nämä risut.”

Penttinen pohtii, onko luonnonsuojelua vain se, että metsille ei tee mitään.

”En pidä suurena syntinä sitä, että metsiä hoidetaan ja kansantalouteen saadaan euroja.”

Heimo Penttisen mielestä kaikki metsänomistajat ovat jollain tavalla luonnonsuojelijoita. Ainakin he haluavat pitää omaisuudestaan huolen. Haluavat, että metsä pysyisi hyvänä ja terveenä ja tuottaisi. Siltä kantilta hänkin metsää ajattelee.

”En mä oikein ymmärrä, miksi se avohakkuu nyt on niin kauhea asia. Mikä siinä on?”

No, kun ne kaikki elävät puut on silloin tapettu, se on murha, minä haastan. Ajatteleeko Penttinen sitä? Miltä hänestä tuntuu, kun puu kaatuu?

No mitäpä luulet, Penttinen vastaa.

”Jos parhaimmillaan toistatuhatta murhaa tekee päivässä, niin eiköhän se nyt ole selvä.”

Kun hän katsoo puupinoa, hän ajattelee enimmäkseen sitä, paljonko puista tulee tiliä, että saa kulut maksettua ja jäisi itsellekin jotain.

Metsän kauneus ei ehkä tee häneen niin suurta vaikutusta kuin kaupunkilaiseen, hän sanoo. Silti hän jättää kaatamatta erikoiset puut, pahkaiset, ikivanhat.

Työssä on myös hienoja hetkiä, jotka jäävät mieleen.

Niin kuin se, kun hirvet tulevat 20 metrin päähän syömään kaadetun koivun latvusta. Katselevat, että mitä sinä siinä teet. Ne haistavat lehtipuuhakkuut.

”Eläimet eivät pelkää koneita.”

Katsooko hän tiellä ajellessaan muiden metsätöitä, arvosteleeko avohakkuita?

Penttinen noudattaa isältä jo pienenä saamaansa opetusta: ”Katkottua pölkkyä ei pidä arvostella.”

Hän ei katso, että onpa homma tehty persiilleen – ellei tiedä työn lähtökohtaa. Onko siinä ollut lumituhoalue? Vai onko omistajalla ollut rahapula?

Juvan ABC:llä kahvitauolla Penttisen tapaaminen pyörii ajatuksissa. Tulee mieleen Tuulikki Hallan Itä-Suomen yliopistossa tekeillä oleva tutkimus metsäalan ammattilaisten metsäsuhteesta.

Alalle hakeutuvat ovat yleensä jo lapsena viettäneet paljon aikaa metsässä. Toinen metsäsuhteen elementti on koulutus, alalle sosiaalistuminen.

Jotkut ammattilaiset ovat tutkijan tekemissä haastatteluissa kertoneet, että uran alussa avohakkuu tuntui pahalta mutta siihen tottui. Jotkut käyvät vuosien päästä katsomassa, miten alue kehittyy.

Ammattilaisten ja ulkopuolisten aikakäsityksessä on iso ero. Ammattilaiset ajattelevat, että aukko metsässä on aina paikallinen ja väliaikainen, tulee uutta metsää. Muut voivat kokea, että puiden kaataminen on lopullinen menetys.

Metsäkiistoissa kuuluu harvoin metsätöitä tekevän suorittavan portaan ääni.

Jotkut työnantajat jopa toivovat, että työntekijät pysyisivät poissa julkisista keskusteluista. Viestintä halutaan pitää ammattilaisten hallussa.

Toisaalta nyt on herätty myös kannustamaan ammattilaisia mukaan keskusteluun.

Tuulikki Hallan mukaan moni metsäammattilainen kokee, että alaan kohdistuva kritiikki kuuluu asiaan. Silti niin suorittavassa työssä, suunnittelijana kuin johtotehtävissäkin moni kokee kritiikin kuormittavana.

Esimerkiksi 1990-luvun kiistat vanhoista metsistä olivat repiviä. Nyt on paljon yhteistä vuorovaikutusta metsäammattilaisten ja ympäristöjärjestöjen kanssa, Halla muistuttaa.

Metsien käyttö on muuttunut. Mutta mihin nykyaikaa pitäisi verrata? Milloin oli ennen?

Ennen Etelä-Savossa poltettiin metsiä. Tehtiin peltomaita. Kaskiviljelyä harrastettiin täällä vielä 1800-luvulla, kun se valtaosassa Suomea oli jo lopetettu.

Metsät ovat Etelä-Savossa olleet tärkeä osa elantoa. Niin on yhä.

Juvan pääkadulla näkyvät metsäalan yhtiöiden konttorit. Sivukadulta löytyy Metsänhoitoyhdistys.

Hämärtää, kun alkuillasta poimimme sieltä kyytiin metsäasiantuntija Jari Parkkisen.

Metsänhoitoyhdistykset opastavat omistajia metsänhoidossa lainsäädännön mukaisesti. Siis niin, että hakattujen puiden tilalle tulee uutta kasvua kansakunnan metsävaroihin.

Ennen laki vaati lähinnä jaksollista metsänkasvatusta, siis sitä, joka harvennusten jälkeen johtaa avohakkuisiin. Vuonna 2014 laki muuttui niin, että omistaja voi valita myös jatkuvan kasvatuksen, joka toteutuu poimintahakkuina eikä tee isoja aukkoja metsään. Tai voi myös suojella metsänsä.

Vielä 2010-luvulla lakia oltiin tiukentamassa niin, että siinä olisi määrätty istutettavat puulajitkin. Sitten tuli täyskäännös.

Parkkinen muistelee asenteiden muutosta.

Hän on itse pientilan poika, joka on aina rakastanut koneita. 11–12-vuotiaana hän hiihti koulun jälkeen yksin metsään siirtelemään tukkeja, traktori odotti siellä.

”Siihen aikaan lapsi sai yksin traktorilla touhuta ja temuta.” Se oli monen harrastus aikana ennen tietokoneita, hän sanoo.

Ammatinvalinnassa vaihtoehdot olivat konemestariksi merille tai metsätyökoneelle.

Kun Parkkinen alle 20-vuotiaana aloitti, koulutuksessa ei puhuttu suojelusta vaan kasvun tehostamisesta. Ajateltiin teollisuuden tarpeita.

Nyt taloudessakin ajatus on muuttunut.

Parkkinen ryhtyi yrittäjäksi ja hankki kaverinsa kanssa metsäkoneen. Siitä hän luopui 2000-luvun vaihteessa, kun alalla oli hiljaisempaa ja lapset olivat pieniä. Hän ryhtyi metsäasiantuntijaksi – tai metsäneuvojaksi, kuten ennen sanottiin – ja opiskeli insinööriksi.

Tänä päivänä alan ammattilaisille opetetaan luonnonsuojelua ja monimuotoisuuden vaalimista.

”Kaikkeen siihen, mitä vihreät ovat vaatineet, on reagoitu”, Parkkinen sanoo.

Kyse on myös siitä, että virheistä on opittu. On nähty, miten järvet pilaantuvat hakkuiden valumavesistä. Enää ei Parkkisten vanhalla kesämökilläkään otettaisi kahvivettä järvestä.

Ennen ei pidetty näitä seikkoja tärkeinä, ei tiedetty, eikä heti huomattu.

”Luonto ei hetkessä mene pilalle, eikä sitä hetkessä korjata. Autosta jos rengas menee puhki, sen huomaa heti”, Parkkinen sanoo.

Maisemastakin on tullut merkittävä asia. Insinööreille opetetaan estetiikkaa.

”Se on tärkeää. Pahin peikko on liiallinen avoimuus. Aukeat herättävät eniten huomiota.”

Suojakaistoilla, näkymäesteillä ja aukkojen muotoilulla voi luoda vaikutelmaa. Niillä on merkitystä myös eliölajeille.

Metsäasiantuntijan on tunnettava myös metsää koskevaa sääntelyä, metsälain lisäksi muun muassa luonnonsuojelulaki ja sertifioinnit. Omistajilta ei sitä voi vaatia.

Omistajalta kysytään, mikä on tavoite, mitä hän haluaa. Ehkä hän haluaa suojella metsää – mutta silti myös rahaa. Sitten mietitään, miten se voisi toteutua.

”95 prosenttia vihreiksi itseään kutsuvista ihmisistä ei oikeasti ymmärrä biologiasta ja metsäekologiasta mitään.”

Pysäytämme auton työmaan viereen. Täällä tehdään päätehakkuuta.

Tajuan, etten ole koskaan ennen kuullut, kun puu kaatuu. Ääni on karmiva. Raaka, raapiva, ison repeämisen ääni. Kuin salaman räsähdys. Äänestä jo tuntee, että jotain isoa tapahtuu.

Parkkinen on kuullut tätä ääntää koko ikänsä. Hän sanoo, että ääni korostuu, kun koneesta ei kuulu mitään. Tosiaan, se on äänetön. Mutta siinä on äärettömän kirkas, iso valo.

Parkkinen väsää nuotion tien laitaan ja kaivaa esiin makkarat.

Sitten hän testaa minua. Käskee katsoa ympärille: mitkä puut minä jättäisin pystyyn?

Ainakin tuon tien varressa olevan ison männyn. Koska se on kaunis, sanon piruuttani. Oletan, ettei kauneus ole mikään oikea kriteeri.

Säästäisin myös ison korkean hopeanvärisen rungon. Se tuo mieleen luontokuvaaja Hannu Hautalan kirjan Kololinnut ja muut pökkelöpesijät. Otan riskin ja sanon, että se on haapa, joka on avainlaji ja vielä maahan kaatuneenakin monille eliölajeille tärkeä.

Oikea vastaus, Parkkinen sanoo. Metsäkoneen kuljettaja on halunnut säästää männyn juuri sen kauneuden vuoksi, ja Parkkinen on ehdottanut sitä omistajalle. Lisäksi säästetään haapa ja kauempana oleva rantakaistale, koska se on tulva-alueella ja hakkuun myötä siitä huuhtoutuisi järveen maa-aineksia.

Metsäasiantuntija sopii ratkaisut omistajan kanssa. Jokaiselle hakkuualueelle pitää jättää säästöpuita. Metsäkoneen kuljettaja päättää, mitkä hän jättää pystyyn.

Tulee pimeä. Sataa vettä. Moton valo keikkuu metsässä aavemaisesti.

Sitten se pysähtyy. Koneeseen on tullut jokin vika.

Metsätöitä tehdään kahdessa vuorossa, yölläkin. Monitoimikone on niin kallis.

Tämä kone, jonka työt juuri pysähtyivät, on maksanut 600 000 euroa. Kymmenen kertaa niin paljon kuin talot ja tontit täällä.

Jos koneeseen tulee vika, kuski korjaa sen 15–30 minuutissa tai apu tulee parissa tunnissa.

”Palvelu pelaa paremmin kuin pankissa”, Jari Parkkinen sanoo

Konekuskin työ on intensiivistä ja vaikeaa.

Parkkinen on lukenut, että kuormitus on samaa luokkaa kuin lentokapteenilla nousussa ja laskussa. Käsien ja aivojen on pelattava yhteen ja koko ajan on tehtävä ratkaisuja, joissa on muistettava asetukset ja lait, huomattava vaaran paikat, kuten pöpelikköön piiloutuneet kaivonkannet. Visuaalinen silmä on oltava mukana, vaikka on yö ja sataa.

Erehdyksiä sattuu, virheitäkin tulee. Huomaako motokuski merkit suojeltavan alueen puissa?

Tuottopaine tulee urakoitsijalta, laatupaine metsäyhtiöltä. Säästöpuutkin on katsottava. Eikä ole aikaa harkita.

Parkkinen laskeskeli kerran, että jos motokuski käyttää kolme sekuntia pitempään per puu, se maksaa koneyrittäjälle noin 20 000 euroa vuodessa.

Ensiharvennuksessa motokuski tekee seitsemässä tunnissa noin tuhat runkoa. Päätehakkuuvaiheessa olevia isoja tukkipuita tekee 400–500.

Kaikki eivät selviä tahdissa. Tai yksinäisyys voi ahdistaa niin, ettei kykene lähtemään yötöihin keskelle metsää.

Metsäkoneen kuljettajista on huutava pula, sanoo Parkkinen.

Tähän asti he ovat yleensä olleet kantasuomalaisia. Ulkomaalaiset kausityöläiset tekevät jo valtaosan puiden istutuksista ja raivauksista.

Jari Parkkinen harrastaa polkujuoksua. Siis metsässä. Lomalla hän lähtee muualle. Australia, Uusi-Seelanti, Cookinsaaret. Amsterdam. Euroopassa moottoripyörällä menoksi.

Kun jossain näkyy metsätöitä, pitää käydä kurkkaamassa. Uudessa-Seelannissa ollaan tarkkoja, tehdään siistiä jälkeä, hän sanoo.

Suomi on silti hänestä alan huippumaa raaka-aineen hyödyntämisessä. Näin tarkasti ei käytetä missään.

Tulevaisuudessa olennaista on se, mihin metsästä otettu raaka-aine käytetään.

”Hiilinieluja tarvitaan. Mutta päästökauppa on vain välivaihe, anekauppaa”, hän sanoo.

Fossiilisista polttoaineista on päästävä eroon.

Nyt käsillä on energiakriisi. Etelä-Savossakin menee polttoon liian järeää puuta, sellaista, mikä kelpaisi teollisuudelle. Mutta se on ohimenevä ilmiö, hän uskoo.

Mitä tulee tilalle, jos metsää ei hakata, hän kysyy. ”Luonnonvaroja tarvitaan. Elintasosta ei luovuta, se pitää säilyttää, mutta miten?”

Hän uskoo, että hiilipäästöasiankin ratkaisu on teknologiassa. Omaa työtään hän pitää osana biotaloutta. Puulla korvataan jo nyt esimerkiksi muovia.

”Me olemme kaikki samassa veneessä. Biotalous ei toimi ilman raaka-ainetta. Otetaanko puusta vai louhitaanko kivihiiltä?”

Pimeästä ilmestyy nuotiolle hymyilevä mies, koneenkuljettaja Pekka Lipsanen. Hänestä on hyvä, että työtä tehdään kahdessa vuorossa. Työmaat vaihtuvat nopeammin.

Hän muistelee, miten parikymppisenä teki töitä yksin valtion metsässä, keskellä korpea, ja yöpyi asuntovaunussa. Nyt hän kuuntelee motossa äänikirjoja, etenkin elämäkerrat, Paasilinnat ja Remekset ovat mieleen.

”Joskus tuntuu, ettei malta lähteä kotiin, kun on kirja hyvässä kohdassa.”

Tämä työmaa on Juvalta Savonlinnaan kulkevan tien varressa. Kun kesä tulee, ohi ajaa paljon mökkiläisiä. Ajatteleeko Lipsanen, miten he reagoivat, kun tien varteen on tullut aukko?

”Kyllä se mielessä käy”, hän sanoo.

Hän arvelee, että osa pyörittää päätä. Se on hurskasteluakin, hän sanoo. Osalla on hirsimökki ja puuta on kaadettu sitäkin varten.

”Syyllistetään. Ideologia menee biologian edelle.”

Lipsanen on maatalon poika, ollut koko ikänsä näissä konehommissa. Hän halusi työn, jossa saa olla luonnon keskellä.

”Arvostan luontoa, tykkään luonnosta, tykkään liikkua luonnossa”, hän sanoo.

Hänellä on itsellä pikkuinen metsätila. Hän vaalii luontoarvoja siellä, missä se on hänestä järkevää, eli paikoissa, joissa metsällä ei ole talousarvoa. Vaikka kallion päällä.

”Oman osani kannan.”

Vapaa-aikana Lipsanen tykkää kuleksia metsässä vaikkapa lumikengillä tai suksilla.

Millainen on hänestä kaunis metsä?

Kangasmetsä, männikkö, hyvin hoidettu, jossa on helppo liikkua. Myös vanha metsä Lapissa on hienoa.

”Ekologisesti paras ei ole mukavin eikä kaunein”, Lipsanen sanoo.

”Entä jos kaupungissa puistojen annettaisiin pusikoitua?” Jari Parkkinen sanoo.

Molempia naurattaa.

Tekisivätkö he itse kotitalonsa viereen avohakkuun? Joskus käy mielessä, että aukot revitään kiusallaan mökkiläisten silmien eteen ja metsänomistajan kotitaloa varmaan ympäröi luonnonmetsä.

Parkkinen vastaa. ”Ei kukaan omalle tontilleen tahallaan pasko.”

Omalla tontilla hän tarkoittaa koko elinpiiriä, naapurinkin maita ja lähijärviä.

Seuraavana päivänä jatkamme tutustumista metsäammattilaisen työhön. Kaupunkilaisen näkökulmasta.

Joskus tulee auton ikkunasta katsoessa mieleen, miten ihmeessä risukkoa täynnä olevaan tiiviiseen metsään edes pääsee sisään.

Metsäasiantuntijat näyttävät. Jari Parkkisen lisäksi oppaana on Elina Valtonen.

Ajamme vesakkoisen metsän laitaan. Valtonen panee liukulumikengät jalkaan ja tunkee itsensä risukon sisään.

Se on metsäasiantuntijan perustyötä. Ei sitä tehdä toimistossa, kartalla. Neuvoja rämpii palstat läpi, jotta voi kertoa omistajalle, mitä niille pitäisi tai kannattaisi tai voisi tehdä, millä hinnalla ja mitä siitä seuraisi.

Joskus metsänomistaja ei edes tiedä, missä palsta on, ja tulee pikkukengissä.

Seuraavaksi Valtonen esittelee risukon vastapainoksi metsän, joka on metsäasiantuntijoiden mielestä kaunis. Se on hyvin hoidettu, helppokulkuinen männikkö.

Elina Valtonen on kotoisin Tampereelta muttei koe olevansa kaupunkilainen. Suku on Mikkelin läheltä, hän on viettänyt Etelä-Savossa aikaa lapsesta lähtien ja halusi tänne.

Nuorena hän kulki isän ja ukin kanssa metsätöissä. Harmitti, kun he tiesivät enemmän. Hän lähti opiskelemaan alaa, metsätalousinsinööriksi. Ammattiin, jossa saa olla metsässä.

Nyt hän asuu puolisoineen keskellä metsää, hevosen ja ponin kanssa.

Kun istumme kahvilla, Valtonen puhuu kaupunkilaisten asenteista. Viimeisinä vuosina Tampereella meinasi kuppi mennä useamman kerran nurin, kun ihmisillä oli niin ahtaat näkemykset metsäalasta.

”Kaikkea katsotaan vain kaupunkilaisen silmin, oman navan kautta”, hän sanoo.

Lukiossa ei ollut hengenheimolaisia. Metsätalousinsinööriksi opiskellessa hän koki olevansa samanhenkisten joukossa.

Vuosikurssin opiskelijoista 30 prosenttia oli naisia, poikkeuksellisen paljon.

Valtosen mielestä talousmetsä ja luonnonmetsä ovat kaksi ihan eri asiaa.

Talousmetsän suojelemisessa ei aina ole mitään järkeä, hän sanoo. Jos metsässä on 40-vuotiasta tasaikäistä puustoa, jossa ei ole erityisiä luontoarvoja, siinä ei ole mitään suojeltavaa. Sinne ei suojelemalla synny ikimetsää, omistaja menettää rahaa ja hiilinielun kasvu hidastuu.

Se on monelle kaupunkilaiselle yllätys.

Jotkut toimenpiteet lisäävät myrskyvahinkojen riskiä, jotkut houkuttelevat tuhohyönteisiä.

Nyt hän on lähdössä Kuusamoon, Oulangan kansallispuistoon. Vaeltaessa hän sulkee metsähoidon mielestään. Se on helppoa, kun ympärillä on ihan muuta kuin talousmetsää.

Valtonen on vaeltanut paljon. Kavereiden kanssa ongelmaksi nousee joskus se, etteivät nämä ole luonnossaliikkujina samaa tasoa. Katsovat jalkoihin eivätkä ympärilleen.

Onko Valtonen halannut puita?

”Olen, totta kai. Joskus heittäydyn sammalille makaamaan.”

On puhuttava vielä itkemisestä. Jotkut itkevät, kun kuulevat puun kaatuvan tai näkevät hakkuuaukean. Pentti Linkola masentui kaadettujen metsien takia.

Jari Parkkinen sanoo, että ymmärtää Linkolaa, tavallaan.

Hän muistelee Asta-myrskyä, joka teki hetkessä valtavia tuhoja Etelä-Savon metsissä.

”Silloin monelta pääsi itku.”

Siinä tuhoutuivat metsät, joita oli iät ja ajat hoidettu. He itkivät menetettyä työtä.

”Joka ainoalla metsää omistavalla on tiettyjä kohtia, joita säästää viimeiseen asti.”

Ne ovat paikkoja siinä, missä perhe on ja asuu. Tai on ajatellut, että siinä on lapsille tulevaisuus.

Vanhemmat ihmiset ovat kokeneet köyhyyttä enemmän kuin nuoret. Puheet siitä, että metsiä pakosta suojeltaisiin tai pitäisi ennallistaa, voivat pelästyttää ja saada tekemään pikaisia päätehakkuita, kerralla isompia kuin muuten tehtäisiin.

Jotkut jääräpäät suhtautuvat kriittisesti luonnonsuojeluun ja asettuvat periaatteesta vastaan, Parkkinen sanoo.

Puolet Suomen metsänomistajista on eläkeläisiä ja asuu metsänsä lähellä. Puolet on kaupunkilaisia. Metsää on mahdollista suojella ja saada siihen tukea.

Toisaalta metsiä hankkivat nyt ulkomaiset sijoitusyhtiöt, ilman tunnesidettä. Hakkuuratkaisut ovat usein radikaalimpia kuin suomalaisen yksityisomistajan, Elina Valtonen sanoo.

Vaikka jatkuva kasvatus poimintahakkuineen on mahdollista ja siitä puhutaan paljon, se on yhä marginaalista. Se onnistuu niin harvassa kohteessa, hän sanoo.

Valtonen katsoo omaa pihapiiriään miettien, miten hoitaisi metsää pehmeästi, maisema ratkaisee.

Joskus ratkaisee taloudellinen pakko. Voi olla, että suvun metsiä perineen pitää jo verot maksaakseen myydä metsää. Tai ottaa pankkilainaa.

Valtonen tietää, miltä omistajasta tuntuu, kun joutuu hakkuuttamaan metsiä, vaikkei haluaisi niistä luopua. Hän on seissyt vieressä, kun omistaja katsoo, mitä tuli tehtyä, ja itkee. Tuntuuhan se pahalta.

Teksti Anna-Stina Nykänen, kuvat ja videot Sami Kero, kuvatoimittaminen Maria Lähteenmäki, ulkoasu Miika Holopainen, tuottaminen ja tekstin editointi Tuomas Kaseva