Koktokay/Kashgar, Kiina.

”Miten ihana päivä”, Roxanne sanoo laskettelurinteen päällä ja huokaa onnesta.

Hän katselee, kuinka muutama päivä aiemmin myrskyämällä rysähtänyt ensilumi kimaltelee auringossa entisessä kaivoskaupungissa Koktokayssa, Kiinan Xinjiangin maakunnassa.

Xinjiang on suosittu turistikohde Kiinan valtaväestölle, han-kiinalaisille. Pekingin ja Shanghain kaltaisten jättikaupunkien – ja pienempienkin – keskiluokka lentää rentouttaville lomille valtionsa luoteisimpaan kolkkaan. Xinjiang sijaitsee ällistyttävän lännessä, Mongolian ja Intian välissä.

Xinjiangin perinteisiä vähemmistökansoja Kiinan hallinto sen sijaan vainoaa ja sortaa julmasti. 

Olen täällä selvittämässä, millaista turismi Xinjiangissa on ja miten han-kiinalaiset matkailijat suhtautuvat vähemmistöjen sortoon.

Roxanne taivuttaa polviaan vähän, ja lähtee varovaiseen laskuun. Tämä on kolmikymppisen kiinalaisnaisen toinen päivä oikealla lumella. Aiemmin hän on opetellut laskettelua vain kiinalaisten hallien pyörivillä mattorinteillä.

Aloittelijoita on rinteessä paljon, ja suurin osa lumilautailee. Housujen takamuksilla törröttää söpöjä lelumaisia pehmikkeitä, kilpikonnia ja pandan naamoja.

Joku kaatuu, perässä tulija ei osaa välttämättä väistää ja rysähtää samaan kasaan.

Tänne Xinjiangin pohjoisosien rinteille on noussut jo kuusi huippuluokan hiihtokeskusta, neljä niistä kymmenen vuoden sisään. Koktokay avautui viisi vuotta sitten. Turismin tärkeyttä maakunnassa kuvaa se, että Koktokayn hiihtokeskus on valtionyhtiö.

Pekingin seudulta kotoisin oleva Roxanne on tullut laskettelemaan muutamaksi päiväksi. Hänellä on toki oikea, kiinankielinen nimi, mutta hän haluaa käyttää englanninkielistä nimeä. Xinjiangia liippaavan haastattelun antaminen länsimedialle voi johtaa Kiinassa poliisikuulusteluun tai lynkkaukseen sosiaalisessa mediassa.

Rinteen päällä heiluu Kiinan lippu. Lautailijat tarpovat löysissä vaatteissaan poseeraamaan sen vierelle jonoksi asti. Jotkut heittäytyvät lumeen selälleen, pöllyttävät ja pelleilevät. Some tarvitsee kuvansa.

Turistien lapsekasta iloa katsellessa alkaa väkisin hymyilyttää.

Länsimaiset tutkijat, kansalaisjärjestöt ja media ovat vuosien varrella selvittäneet Xinjiangista seuraavia asioita.

Kiina on aina jonkin verran sortanut Xinjiangin vähemmistökansoja, mutta noin vuonna 2016 alkoi suuri ja järjestelmällinen vaino.

Xinjiangissa on noin 25 miljoonaa asukasta, heistä runsaat puolet vähemmistökansoja, enimmäkseen islaminuskoisina uiguureja.

1–2 miljoonaa vähemmistökansojen ihmistä on ollut viime vuosina vankileireillä. Niille on joutunut rukoilusta, huivin pitämisestä tai vaikka siitä, että ei ole suostunut juomaan alkoholia. Tai siksi että on käynyt viime vuosina ulkomailla, tai koska lähisukulainen asuu ulkomailla.

Kiinniotettuja ihmisiä on kidutettu henkisesti ja fyysisesti. Heitä on hakattu ja joskus myös raiskattu. Isot joukot ovat pakkotöissä. Vangittujen lapsia on viety laitoksiin.

Vankileirien ulkopuolellekin Kiina on rakentanut tiukan vahtikoneiston. Uiguuriperheisiin jopa tulee kiinalaisia ”kummeja” eli vahtijoita säännöllisin väliajoin asumaan moneksi päiväksi.

Uiguurinaisia on pakkosteriloitu ja pakotettu syömään ehkäisypillereitä. Lapsia opetetaan kiinankielisiksi. Vauvoille ei saa antaa tiettyjä musliminimiä, ja muidenkin on pitänyt muuttaa nimiään. Uiguurinaisia pakotetaan avioitumaan han-kiinalaisten kanssa.

Lännessä tätä kutsutaan etniseksi puhdistukseksi, kulttuurimurhaksi ja rikokseksi ihmisyyttä vastaan. Jotkut puhuvat jopa kansanmurhasta.

Kiina kiistää kaiken sorron. Alkujaan Kiina kiisti jopa satelliittikuvissa näkyneet jättimäiset vankileirit, mutta alkoi myöhemmin puhua ”uudelleenkoulutusleireistä”. Ne olisivatkin hyvähenkisiä paikkoja, joissa kitketään radikaalia ajattelua ja opetetaan uusia ammatteja.

Han-kiinalaisista melkoinen osa tuntuu pelkäävän tai ainakin arastavan uiguureita. 

Uiguuri-ääriryhmät tekivät näyttäviä terrori-iskuja sekä Xinjiangissa että muualla Kiinassa erityisesti 2010-luvun alkupuolella. Ääriryhmien edustajat hyökkäsivät veitsien kanssa, ajoivat autoilla päin väkijoukkoja ja heittivät räjähteitä ihmisten sekaan. Kiina yhdistää iskut ääri-islamistiseen liikehdintään.

Kiina sanoo taistelevansa terrorismin lisäksi separatismia vastaan. On nimittäin myös uiguureita, jotka ajavat Xinjiangin itsenäisyyttä. He ovat joko kadonneet vankiloihin tai asuvat nyt ulkomailla.

Koktokayssa vähemmistökansa ovat kazakit. Heitä ei näy rinteissä kuin hiihtohisseillä jonovahteina. Hiihtokansa on han-kiinalaista. Ulkonäön perusteella myös valtaosa keskuksen kaikista työntekijöistä on han-kiinalaisia.

Kazakit ovat Xinjiangin toiseksi suurin vähemmistökansa. Heitäkin on joutunut paljon leireille, mutta kazakkitienoot ovat päässeet jonkin verran helpommalla kuin uiguurialueet. 

Kaikki laskettelijat ovat kiinalaisittain hyvätuloisia, suurin osa nuoria aikuisia. Joka ikisellä on uutuutta kiiltävät vaatteet päällä. Yksi nuori nainen selittää, että hänellä on neljä hyvää lasketteluun sopivaa vaatekertaa kotonakin, mutta uudet satojen eurojen vaatteet oli taas ostettava somekuvia varten.

Roxanne valitsi laskettelun harrastukseksi, koska siinä voi tavata varakkaita, sivistyneitä ja hyväkäytöksisiä ihmisiä. Laskettelu oli myös hiukan edullisempaa kuin ratsastus tai golf.

Kysyn laskettelijoilta, miksi he ovat tulleet Xinjiangiin. Ensilumen vuoksi, jokainen vastaa.

Heitä ei Xinjiang mietitytä sen laajemmin, saati sen ihmisoikeustilanne. He voisivat yhtä hyvin olla laskettelemassa Itävallassa tai Suomessa.

Keskirinteessä on puinen, kaksikerroksinen ravintola, jossa tarjotaan hampurilaisia, uppopaistettua kanaa ja nuudeliaterioita. Sen edessä on muutama lasketteluvaatteiden myyntikoju. Yksi niistä on Haltin.

Kiinalainen myyjä retostelee suomalaisella talviosaamisella: ”Haltilla on Suomessa 80 vuoden historia.” Ei käy selväksi, miten hän laskee historian noin pitkäksi.

Osa turismituloista Xinjiangissa valuu paikallisille. He ajavat taksia, kokkaavat ravintoloissa ja siivoavat hotelleissa.

Mutta isoilta osin voiton näyttävät käärivän han-kiinalaiset. Puolen tunnin automatkan päässä rinteistä on Koktokayn keskus. Sinne on noussut pitkät rivit han-kiinalaisella rahalla rakennettuja hotelleja. 

Hotellirakennukset ovat uusia ja asvaltti tiessä sangen sileää, mutta jalkakäytävillä pitää varoa keskustan läpi kulkevien lampaiden papanoita ja lehmien kakkaroita. Osa kazakeista on yhä perinteisiä nomadeja, vielä useampi karjanomistajia.

 ”Xinjiang tarvitsee uutta verta. Tarvitsemme uusia ajatuksia, uutta ajattelutapaa ja uutta rahaa”, sanoo äskettäin maakuntaan tullut han-kiinalainen hotellinpitäjä.

Hän kertoo, että muualta muuttaneet saavat taloudellisia etuja paikallisiin verrattuna, kun he tulevat Xinjiangiin tekemään bisnestä.

 Automatkan päässä Koktokayn keskustasta on kazakkien perinteinen kylä. Kylän raitilla kazakkimiehet nostavat matalien hevostensa selkään lumilautailijoita lautoineen ja taluttavat ratsut kohti rinteitä.

Vielä muutama vuosi sitten täällä oli köyhännäköisiä savesta tehtyjä taloja, mutta sitten Kiinan valtio rakensi kyläläisille matalia puutaloja vesivessalla ja suihkulla. Se on samalla näytöskylä, jota esitellään turisteille ja jossa kazakit saavat majoittaakin heitä.

Kiina on rikastuttanut maakuntaa. Lapset ovat päässeet kouluun. Töitä on ollut tarjolla  enemmän kuin ennen. Asunnot ovat parantuneet. Xinjiangin kehitys on harpponut. 

Tähän viittaa ylpeänä jokainen jututtamani han-kiinalainen.

Valtaosa Xinjiangin alkuperäisasukkaista oli ainakin ennen sortokauden alkua ilmeisen tyytyväisiä elämänsä materiaalisen puolen kehitykseen. 

Toisaalta yhtenä levottomuuksien nousun syynä lienee ollut se, että rahakkaimmat mahdollisuudet ovat valuneet Xinjiangiin muuttaneille han-kiinalaisille. 

Koktokayssa paikalliset lapset ja aikuiset tulevat uteliaina juttusille, vaikka muiden kiinalaiskaupunkien tapaan jokaista kadunpätkää valvotaan kameroin ja talovahdit kyyläävät naapurustoa.

Huomaan pian, että lyhytkin juttutuokio voi asettaa kazakit vaaraan. Viranomaiset käyvät myöhemmin tenttaamassa heiltä, mistä he puhuivat kanssani. Han-kiinalaisia haastateltavia ei kohdella samalla tavalla.

En voi siis haastatella vähemmistökansojen edustajia. Pelkään, että heidät voitaisiin jopa vangita.

Roxannen loma on puolivälissä. Isovarpaan kynsi on mustana kaatumisesta, mutta mieli on iloinen. Syömme illallista Koktokayn keskustassa tyypillisessä kiinalaisessa ravintolassa, jossa pöydät ovat isossa salissa vieri vieressä. 

Xinjiangin perinteinen ruoka on lihaisaa. Tarjoilija läväyttää pöytään vadillisen tulista nautaa ja toisen luista lammasta.

"En ole kiinnostunut politiikasta. Kontrolloipa hallitus täällä ihmisiä tai, ei sillä ole mitään tekemistä minun kanssani”, Roxanne sanoo.

Hyvin pieni osa kiinalaisista seuraa ulkomaista mediaa. Kielitaito ei riitä, ja Kiina blokkaa internetissä pääsyä kriittisille lähteille. Niinpä valtaosalla kiinalaisista mitä ilmeisemmin ei ole mitään käsitystä Xinjiangin sorrosta.

Roxanne osaa hyvin englantia ja lukee jonkun verran ulkomaisia verkkosivuja.

”Ulkomaisten viestinten uutiset ovat todella hulluja. Minulla ei ollut mitään käsitystä, mihin uskoa, Kiinan hallitukseen vai ulkomaiseen mediaan.”

Nyt kun Roxanne on omin silmin nähnyt Koktokayta, hän on vakuuttunut, että Kiinan hallitus on oikeassa.

”Minusta ihmiset vaikuttavat täällä oikein onnellisilta. Hallitus ei mitenkään hallitse tai käytä heitä hyväkseen.”

Samaa on sanonut edellisenä iltana Koktokayn vanhalla avokaivoksella lennokkia lennättänyt puhelias shanghailaisnuori: Kaikki vaikuttaa normaalilta. Länsimedia vain panettelee Kiinaa, koska pelkää, että Kiinan nousee maailman mahtavimmaksi valtioksi.

Kiinaa yksinvaltaisin ottein hallitsevan kommunistisen puolueen propaganda kansalaisilleen näyttää toimivan.

Lennän toiseen Xinjiangin kaupunkiin Kashagariin, koska haluan nähdä, mikä tilanne on Xinjiangin tunnetuimmassa turistikohteessa. 

Xinjiang on valtava maakunta, kuudesosa koko Kiinasta. Iso osa on asumatonta autiomaata. Linnuntietä Koktokayn ja Kashgarin välillä on 1 400 kilometriä. Hiihtohaalarit vaihtuvat t-paitaan.

Väkiluvultaan Kashgar on kiinalaisittain mitätön, vain 700 000 asukasta, mutta se on turkinsukuisten uiguurien kulttuurinen pääkaupunki. Sinne on tultu käymään kauppaa ja tutustumaan sen hienoihin moskeijoihin. Se on silkkiteiden varren ikiaikainen kauppakaupunki.

Kun kävin Kashgarissa turistina vuonna 2017, muutaman korttelin välein oli poliisin vahtipiste. Kaduilla ajoi valtavasti panssaroituja poliisiautoja. Vahdit harjoittelivat kadunkulmissa kamppailua erilaisilla patukoilla ja piikikkäillä kepeillä. Jokaiseen kauppaan ja hotelliin oli turvatarkastus läpivalaisuineen.

En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa.

Kun miehiä meni perjantairukoukseen Id Kahiin, yhteen Kiinan tärkeimmistä moskeijoista, moskeijan yli jyrähti hävittäjä. Läheisten talojen katoilla oli tarkka-ampujia.

Nyt poliiseja näkee enää harvakseltaan, tarkka-ampujat ja hävittäjät kuulostavat vain oudolta muistolta. 

Keskustan keskellä on savesta ja puusta rakennettu vanha kaupunki, jonka pääkujat ovat turvoksissa han-kiinalaisista turisteista. Enää vanhan kaupungin portista kulkiessa ei aina tarvitse edes panna laukkua läpivalaisuun. 

Toki kamerat kuvaavat tauotta kaikkialla ja tunnistavat kadulla kulkijoiden kasvot hetkessä.

Eniten ällistyn turistien suosiman puutarhan veitsikaupasta. Myyjä kertoo, että se saikin aueta vasta tänä vuonna. Kauppa on suunnattu turisteille, eikä koristekahvaisia perinneveitsiä saa mukaan, vaan ne postitetaan eri puolille Kiinaa.

Afaq Khojan mausoleumissa on kauniit vihreät kupolit. Sisällä on hautakivet 72 Afaqin perheen jäsenelle. 1640-luvulla rakennettu hautapaikka on muslimien pyhimpiä paikkoja Kashgarissa.

Sen viereen on rakennettu eloisa turistimagneetti eli teatterirakennuksia tanssiesityksille.

Yhdellä teatterilavalla uiguurinaiset sipsuttavat ylväinä kimaltavissa leningeissään, silmät kajaalin rajaamina ja suut vahvasti punattuina. Kädet tekevät pehmeitä kaaria, ranteet elävät. Ja sitten tulee se, mitä han-kiinalaisista koostuva yli satapäinen yleisö on odottanut: tanssijoiden niskat nykivät sivusuuntaan.

Sen kaikki kiinalaiset tunnistavat uiguurien tanssiliikkeeksi.

Näin vähemmistökansat Kiinassa aina esitetään. He tanssivat ja laulavat kansallispuvuissaan ja ovat iloisia. Kaikista 55 virallisesta vähemmistökansasta on omat stereotypiansa. Isosilmäisiä ja korkeanenäisiä uiguurinaisia ylistetään heidän kauneudestaan.

Moni yleisöstä videoi tanssia puhelimellaan.

Lavalla on meneillään tanssinäytelmä Iparxanista, tai kiinaksi prinsessa Xiang Feistä. Se kertoo, kuinka 1700-luvulla Kiinan keisari Qianlong otti jalkavaimoksi harvinaisen hyväntuoksuisen uiguurinaisen. He elivät ikionnellisina Pekingissä.

Uiguureilla on toisenlainen versio samasta kertomuksesta: Xiang Fei ei viihtynyt lainkaan liitossaan eikä Pekingissä. Mutta moinen ei käy nyky-Kiinan historiaan, jossa vähemmistökansat elävät harmonisesti yhdessä ja keskusvaltaansa rakastaen. 

Tarina Xiang Feistä voi olla taruakin, mutta tarujenkin pitää totella keskusvaltaa.

Matkailun kasvattaminen Xinjiangiin onkin Kiinalle tärkeä osa propagandaa. Ennen korona-aikoja kotimaisten vierailijoiden määrä maakunnassa lisääntyi vuosittain 20–40 prosenttia, ja nyt sama meno jatkuu. 

Tanssi ja laulu oikeasti toimivat propaganda-aseina, tutkija David O’Brien puolalaisesta Jagellon yliopistosta sanoo etähaastattelussa.

O’Brien on tutkinut paljon turismin merkitystä Xinjiang-propagandassa. Enää hän ei voi matkustaa Kiinaan, koska hän käsittelee Kiinan näkökulmasta liian arkoja aiheita.

O’Brienin mukaan han-kiinalaisten keskuudessa elää tiukassa vanha käsitys vähemmistökansoista sivistymättöminä barbaareina ja herttaisen yksinkertaisina ihmisinä, jotka iloitsevat vähästä.

Tanssin ja laulun äärellä han-kiinalaisten turistien usko onnellisiin vähemmistöihin ja valtakunnan harmoniaan vahvistuu. Kun turistikohteissa näkyy pelkkää hymyä, turisti kiittää vahvaa valtiota barbaarisena pitämänsä maakunnan rauhoittamisesta.

Ja totta on, että terrori-iskuja ei viime vuosina ole ollut.

O’Brienin mukaan Kiinan lopullinen tavoite Xinjiangissa on tukahduttaa uiguurien kulttuuri niin, että he sulautuvat han-kiinalaisiin. Se olisi iso harppaus. Uiguurit puhuvat turkinsukuista kieltä. He ovat enimmäkseen muslimeja. Keski-Aasia näkyy ruuissa ja tavoissa.

Kiina kieltää sulauttavansa vähemmistöjä. Kiinalaisin silmin kyseessä on sitä paitsi palvelus: uiguureille annetaan sivistyneempi ja vauraampi elämä.

O’Brien epäilee, että Kiinan sortotoimet ovat jättäneet jälkeensä kytevän vihan, joka vielä leimahtaa.

Xinjiangin sorto on parin vuoden aikana lientynyt. Se on kansainvälisten tutkijoiden ja Xinjiangin seuraajien yleinen arvio.

Kiina on purkanut ”uudelleenkoulutusleirejään”. Niiden asukkaita on joko päästetty kotiin tai tuomittu perinteisempään vankilaan. Vankiloissa onkin valtavasti väkeä, mutta kaikkiaan vapautensa menettäneitä on vähemmän. Kashgarin kaduilla on paljon enemmän nuoria miehiä kuin vuonna 2017.

Ulkomaisten toimittajien kohtelukin on parantunut. Kun HS:n edellinen kirjeenvaihtaja kävi Xinjiangissa vuonna 2019, häntä seurattiin lähes koko ajan ja pysäytettiin tuon tuosta. Poliisi otti hänet yli neljäksi tunniksi uhkaavaan kuulusteluun.

Minun viikon mittaisella matkallani poliisit tulevat varta vasten luokseni kyselemään tekemisistäni vain neljä kertaa. Lyhin haastattelu kestää kaksi minuuttia, pisin lähes tunnin, ja ne ovat sangen ystävällisiä. Huomaan vain kerran siviilipukuiset varjostajat perässäni. Taksikuskeilleni viranomaiset soittavat kyselläkseen määränpäätäni luultavasti vain kahdesti.

Ulkomaisen toimittajan seuranta on siis laantunut lähes samalle tasolle kuin muuallakin Kiinassa.

Mutta kaikki ei ole niin rauhallista kuin miltä päälle näyttää.

Hyppään bussiin tutustuakseni Kashgarin lähiöihin ja jään sattumanvaraisella pysäkillä pois. Ympärilläni on uusien, jättimäisten kerrostalojen meri. 

Yhtäkkiä näen ainakin parinkymmenen teinin joukon, joka juoksee pakoon poliisiautoja ja hajoaa eri suuntiin. En tiedä, mitä on tapahtunut. Voi olla mitä vain – nuorisojoukkojen välinen kahakka, näpistelyä kaupoista tai jotain poliittista.

Hyppään seuraavaan bussiin, ja kohta näen ikkunasta, kun poliisi repii kahta teiniä liikkuvan mopon päältä.

Iso osa sortotoimista jatkuu edelleen. Sen huomaa, kun tarkkailee kaupunkia ja sen elämää vähänkään pidempään.

Kashgarissa oli ennen uskovaisuuden merkkinä naisilla huiveja ja miehillä partoja. Nyt näen kahden päivän aikana vain parilla hyvin vanhalla miehellä parran ja vain viidellä vanhalla naisella pienen huivin tukan ympärillä. Ihmiset eivät uskalla harjoittaa uskontoaan, koska se voisi herättää viranomaisissa epäilyksiä.

Satelliittikuvien perusteella länsimaissa on arvioitu, että Xinjiangin moskeijoista kolmasosa tuhottiin maan tasalle vuosina 2017–2020. Työ jatkuu. Keväällä Kashgarissa otetussa valokuvassa yhtä moskeijaa oli pahasti vaurioitettu. Nyt syksyllä näen, että samaisella aukiolla on jäljellä vain koripallokenttä.

Raportit kertovat, kuinka vähemmistöillä teetetyt pakkotyöt jatkuvat, samoin kiinalaiskummien pakolliset kotivierailut. Kadulla kuulen muutaman kerran, kun uiguurilapset puhuvat keskenään kiinaa.

Id Kahin moskeija on täynnä han-kiinalaisia turistiryhmiä, jotka käyskentelevät moskeijan sisäpihan puutarhan läpi rukoushuoneeseen. Uskonnonharjoittajia ei näy, vaikka käyn moskeijassa kahdesti, joista toisella kerralla rukousaikaan. Matkaoppaiden mukaan moskeijan alueelle mahtuisi jopa 20 000 rukoilijaa.

Yksi opas väittää, että moskeijassa rukoillaan viidesti päivässä, mikä on selvä vale. Toinen, että vain isoina juhlapyhinä. Kolmas, ettei koskaan. Länsimedia paljasti, että ainakin kerran viranomaiset varta vasten järjestivät rukoilijoita paikalle, kun ulkomaista mediaa oli tulossa moskeijaan.

Xinjiangin tärkeimmästä moskeijasta on tullut lähinnä museo. Sen ulko-oven päältä on poistettu vanha arabiankielinen pyhä kirjoitus.

Rukoushuoneen seinälle on nostettu kommunistisen puolueen virkailijan sitoma ryijy, jossa on granaattiomenan kuvia. Sen edessä oppaat viipyvät pitkään, ja turistit huokailevat ihastuksesta.

Granaattiomena on Kiinan johtajan Xi Jinpingin kuuluisa vertaus siitä, kuinka han-kiinalaiset ja vähemmistökansat elävät sopuisasti yhdessä. He halaavat toisiaan ”kuin granaattiomenan siemenet”.