Heidi käy toisinaan kylässä vanhojen naapureidensa luona. Silloin hän joutuu kävelemään entisen kotitalonsa ohi, ja talon näkeminen, etäältäkin, muistuttaa Heidiä elämästä sen katon alla.

Aina rinnassa tuntuu muljahdus.

150-neliöinen omakotitalo seisoo pääkaupunkiseudulla hyvällä paikalla. Heidi ja hänen silloinen puolisonsa rakennuttivat talon itse 2010-luvun alussa. Itse he myös suunnittelivat kodin toiminnot ja huonejaon palkkaamansa arkkitehdin avustuksella.

Heidi muutti taloon kaksin puolisonsa kanssa. Sitten syntyivät lapset parin vuoden välein. Naapureista tuli ystäviä, kyläiltiin perheittäin puolin ja toisin.

Heidistä oli aina mukava esitellä kotia vieraille.

”Kyllä minä olin siitä ylpeä. Toisaalta olen realisti, ei se mikään linna ollut vaan tavallinen omakotitalo. Mutta oli kiva kutsua sinne kavereita käymään juuri siksi, että itse tykkäsin kodista niin paljon”, Heidi sanoo nyt.

Vuonna 2018 Heidi ja hänen puolisonsa erosivat. Seuraavan vuoden puolella Heidi kantoi tavaransa vuokrakotiin, jossa neliöitä oli alle puolet vanhan kodin määrästä. Alue oli lähellä aiempaa kotia, mutta vasta rakentumassa.

Ympärillä rakennettiin koko ajan lisää, ja se tuntui vieraalta vanhaa kotia ympäröivään rauhaan tottuneesta Heidistä.

Muuttopäivänä Heidi tunsi työstäneensä mielessään suhteen päättymisen, mutta kodin kohtalo suretti edelleen. Avainten luovutus tuntui suorastaan hirvittävältä.

Uusi koti ei saanut tuntemaan huumaavaa vapautta uudesta alusta, vaan kliinisen valkoiset nurkat tuottivat lähinnä irrallista ja lannistunutta oloa.

Suoraan sanottuna asunto tuntui ankealta välitilalta.

”En pyydellyt innostuneena kavereita katsomaan uutta ihanaa kotiani, kun eihän se ollut mielestäni ihana. Kun kaverit sitten tulivat, huomasin selitteleväni heille tuota ja tätä nurkkaa. Että tänne minä nyt sitten jouduin”, sanoo Heidi. Hän ei esiinny jutussa omalla nimellään, koska ei halua läheistensä tietävän ajatuksistaan. Hänen henkilöllisyytensä on HS:n toimituksen tiedossa.

Lapset alkoivat asua äitinsä kanssa vuoroviikoin. Lapsettomina viikkoina Heidi ryhtyi keksimään iltaisin tekemistä kodin ulkopuolelle, jotta uudessa kodissa ei tarvitsisi viettää aikaa.

Aiemmin, kesken eropohdintojen, Heidi oli miettinyt jopa mahdollisuuksia pelastaa parisuhde talon takia: voisiko suhteen saada vielä toimimaan, jotta ei tarvitsisi muuttaa?

Hetken ajan muuton jälkeen tuntui siltä, että uhkakuvat kodista luopumisen vaikeudesta olivat käyneet toteen.

”Tiedän parisuhteita, joissa ihmiset ovat yhdessä sen takia, että elämässä on niin paljon erilaista saavutettua etua. Eikä se minusta väärin ole, että miettii kaiken sellaisen arvoa.”

Tällaiset pohdinnat ovat tavallisia. Kun HS taannoin kysyi, miksi ihmiset aikailevat eroaikeidensa kanssa, yhdeksi syyksi nousi pelko elintason laskemisesta eron myötä.

Erääksi esimerkiksi HS:n kyselyn vastaajat mainitsivat juuri muuton pois nykyisestä kodista: eron myötä pitäisi ehkä muuttaa pienempiin neliöihin ja mahdollisesti vaatimattomampaan kotiin, eikä se tuntunut nykyiseen elintasoonsa tottuneista vastaajista lainkaan houkuttelevalta.

Pohdintoja olisi helppo vähätellä keskiluokan pinnallisina näennäismurheina. Ilmiön selitys palautuu kuitenkin pintaa syvemmälle, kodin merkitykseen ihmisen identiteetille. Kokemus yhdistää monia, huomauttaa sosiologian professori Hannu Ruonavaara Turun yliopistosta.

”Väittäisin jokaisen yrittävän tehdä kodista itsensä näköisen, jos siihen vain on minkäänlaisia mahdollisuuksia. Ihmiset haluavat valita itselleen sellaisen asumistavan, joka jollakin tavalla kuvastaa omaa elämäntyyliä, mieltymyksiä ja arvostuksia.”

Kodin merkitystä tutkittaessa on lisäksi huomattu, ettei sillä ole välttämättä minkäänlaista tekemistä suuren neliömäärän tai harkitun sisustuksen kanssa. Suomalaisen väitöksen mukaan kodin tuntu, kokemus asunnosta nimenomaan omana kotina, syntyy esimerkiksi asumukseen liittyvistä mielikuvista, unelmista ja muistoista.

Totta on toisaalta myös se, että asuminen on valtavan normittunutta. Normien eli yleisesti hyväksyttyjen käsitysten mukaiselle asumiselle on sosiologian tutkimuksessa jopa oma terminsä, asumisura.

Hannu Ruonavaara antaa esimerkin. Mikäli professori kertoisi kahvipöytäkeskustelussa asuvansa pienessä vuokra-asunnossa, monen keskustelukumppanin mielestä valinnalle olisi oltava jokin selkeä syy. Normiksi hahmottuu näin ollen se, että työelämässä korkeaan asemaan edennyt ihminen myös asuu korkeiden standardien mukaisesti.

Asumisura on silloin edennyt ”oikein”: nousujohteisesti lapsuudenkodista ensin pieneen vuokra-asuntoon ja siitä aikanaan mahdollisesti vielä isompaan vuokrakotiin.

”Sen jälkeen asumisuralla tullaan kerrostalohuoneiston omistajaksi, ja sieltä muutetaan omakotitaloon. Suomalaisen stereotyyppisen asumisuran päätepiste voisi olla oma omakotitalo, jonka ympärillä on puutarha, mielellään luontoakin”, professori kuvailee.

Vuokra-asuminen on kuitenkin yleistynyt etenkin suurimmissa kaupungeissa ja erityisesti monet nuoret aikuiset ovat töissä pätkäsopimuksilla. Suoraviivainen eteneminen aina vain suurempaan kotiin ei myöskään istu yleistyneeseen elämäntyyliin, jossa on tavallista muuttaa esimerkiksi työn perässä maidenkin välillä.

Asumisura-termiä onkin kritisoitu, ja tutkimuksessa puhutaan nykyisin asumispoluista, Ruonavaara kertoo.

Niissä ajatus on se, että yksilön asumisen ”polut” voivat olla monenlaisia, edetä omilla tavoillaan ja mennä myös ristiin. Ihminen voi siis yksinkertaisesti sanottuna muuttaa erilaisista kodeista toisiin ilman, että valinnoissa on kyse normien rikkoutumisesta.

Tämä ei ole kuitenkaan vaikuttanut omistusasunnon arvostukseen, Ruonavaara huomauttaa. Tuoreimman eli vuoden 2022 Asukasbarometrin mukaan 88 prosenttia vastaajista tahtoi asua omistusasunnossa.

Sellainen oli Heidillä ennen eroa.

Uudessa vuokra-asunnossaan Heidi sai naapureiltaan korvaamatonta sosiaalista tukea, ja se olikin kodissa kaikkein parasta. Moni muukin kuin Heidi oli muuttanut vastavalmistuneeseen taloyhtiöön eron jälkeen.

”Naapureiden kesken nauroimme, että tämä on tällainen eronneiden ja karanneiden talo. Lapset kulkivat kodista toiseen. Me aikuiset saatoimme kahvitella spontaanisti tai istua iltaa ulkona.”

Mutta uusi koti ei vain alkanut tuntua kodilta.

Viime kesänä Heidi pakkasikin taas muuttolaatikot. Hän muutti kokonaan toiselle paikkakunnalle, uuden kumppaninsa kotiin.

Valinta oli oikea muttei helppo. Muutto toisen nurkkiin ei ollut Heidin toiveissa, ja nyt nurkilla oli erityinen painolasti: Heidi muutti lapsineen taloon, jonne kumppani aikanaan oli syntynyt.

”Välillä hän kävi opiskelemassa muualla ja muutti sitten taloon takaisin eksänsä kanssa. He remontoivat talon mieleisekseen.”

Heidiä mietitytti, miten hänelle syntyisi kodin tuntu paikassa, jossa toisella on muistoja vuosikymmenten ajalta. Vastaus löytyi läheltä, seinän takaa.

Kumppanin kotitalo on paritalo, jonka toisen puolen Heidi vuokrasi itselleen.

Kunhan pieni remontti pian valmistuu, Heidi asettuu sinne lastensa kanssa, ja kumppani jää asumaan omien lastensa kanssa toiselle puolelle.

”Minun puolellani on sen väriset seinät, jotka olen itse valinnut. Siitä tulee varmasti koti.”