hs.fi - 2000010132150 - Maksumuuri poistettu

📅 2024-03-30T22:48:45.599Z
👁️ 11 katselukertaa
🔓 Julkinen


Siinä hän seisoo. 12-vuotiaan tyttäreni kiharat hiukset valuvat olkapäille, silmät säihkyvät ja suusta tulvii innostunutta puhetta.

Hän selittää, että haluaisi pyrkiä vuoden päästä tanssipainotetulle yläasteelle ja miettii mahdollisuuksiaan edetä siitä vielä tanssipainotettuun lukioon. Perunoiden keitinvedestä puskee höyryä keittiöön, yritän kuunnella samalla kun pilkon vihanneksia.

Päällimmäinen tunteeni on ylpeys, sen vieressä kirmaa ilo. Samalla saan myös kiinni jostain epämiellyttävästä, joka häivähtää kaiken muun takana.

Kateus.

Olen 44-vuotias ja elän odotetun elinikäni loppupuoliskoa. Elämä on moukaroinut minuun realistisuutta, jota voi nuorten näkökulmasta pessimismiksikin kutsua.

Jotkin asiat ovat elämässäni peruuttamattomasti takana päin. En voi enää lähteä tarjoilijaksi toiseen maahan tuosta vaan, eikä nuorena elättelemäni salainen haave ammattitanssijan urasta tule näillä kilometreillä toteutumaan.

Oma lukunsa ovat ulkonäköön liittyvät asiat. Tyttäreni tulee vain kaunistumaan ja kukoistamaan samalla kun minä rypistyn ja rapistun.

Usein ajatellaan, että ikä tuo mukanaan teräksistä itsevarmuutta, joka nostaa hiljalleen ulkonäköön liittyvien tunteiden yläpuolelle. Että on jotenkin pinnallista tuntea huonommuutta ulkonäöstään tässä iässä.

Vaikka ikä on toki tuonut mukanaan lempeää hyväksyntää, mielessä häivähtää ajoittain haikeus nuorten ihmisten kauneudesta.

Kun katson tytärtäni, näen kaikki ne mahdollisuudet, jotka häntä vielä odottavat. Näen nuoruuden toiveikkuuden ja vapauden ja sen, miten en itse enää saa niistä kiinni. Niiden tilalla on raaka realismi ja vastuu.

Tähän havahtuminen iskee pistona rintaan.

”On täysin tyypillistä tuntea kateutta lastaan kohtaan”, psykologi ja psykoterapeutti Leea Mattila aloittaa ja lause tuntuu lohduttavalta. Mattila on perehtynyt nuorten ja aikuisten väliseen vuorovaikutukseen.

”Meissä kaikissa ihmisissä on kaikki tunteet. On toinen juttu, kuinka moni niihin havahtuu ja tunnistaa ne, sillä mieli on taitava suojautumaan kipeiltä tunteilta.”

Kateus on erityisen tuskallinen tunne, koska siihen kietoutuu häpeää ja syyllisyyttä. Siksi se usein torjutaan, saati että siitä mainittaisiin muille – varsinkin, jos se kohdistuu omaan lapseen.

Itse muistan parinkymmenen vuoden takaa tilanteen, joka kuvastaa hyvin sitä, miten vähän aiheesta puhutaan. Kerroin silloiselle terapeutilleni eräästä oman äitini kanssa käymästäni keskustelusta, ja terapeutti mainitsi, että ehkä äitini on minulle kateellinen. Ensireaktioni oli hämmästys: eihän äiti nyt voi olla kateellinen lapselleen!

Mattila vakuuttaa, että voi.

Hän korostaa, että vanhemman kateus on yksilöllistä eikä ole sidoksissa sukupuoleen – isät voivat siis olla kateellisia lapsilleen siinä missä äiditkin, eikä lapsen sukupuolella ole väliä – mutta äitien kateuteen liittyy erityistä painolastia.

Sen taustalla on äitimyytti, joka elää yhteiskunnassamme edelleen vahvana. Myyttinen äiti nähdään pelkästään rakastavana ja uhrautuvana toimijana, jonka tärkein tehtävä on panna lapsensa etu kaiken muun edelle. Siksi äidin kateuden tunteesta tulee tabu ja entistä vaikeampi myöntää.

”Äitimyytissähän on kyse eriytymättömyydestä, eli ikään kuin ei olisi kahta erillistä, itsenäistä mieltä vaan jollain tapaa äidin mieli mukailisi lasta. Näin ei ole”, Mattila kertoo.

Kun lapsi alkaa eriytyä ja kukoistaa, särkyy myös vanhemman illuusio ohjaksissa olemisesta, ja siksi lapsen teini-ikä on erityisen herkkä kohta kateuden syntymiselle.

Psykoanalyytikko ja psykoterapeutti Elina Reenkola kertoo, että äiti saattaa esimerkiksi olla kateellinen tyttären viehätysvoimasta, hedelmällisyydestä ja avoinna aukeavista mahdollisuuksista, jos äiti ei ole saanut omilta vanhemmiltaan eväitä tarpeeksi hyvään itsetuntoon. Siksi äidin itsetunto horjahtaa, kun hän vertaa itseään tyttäreensä.

”Painottaisin, että on inhimillistä tuntea kateutta eikä siihen tarvita mitään traagista syytä. Kateutta kuitenkin ruokkii oma haavoittunut itsetunto, jos on itse jäänyt vaille kannattelua. Silloin helpommin ajautuu tuntemaan elämän vääryyttä, että tuolla toisella on jotain, mitä minä en saanut”, Leea Mattila sanoo.

Tässä kohtaa haastattelua liikutun ja joudun vähän nieleskelemään.

Vanhempani erosivat, kun olin esimurrosikäinen, ja koen jääneeni tilanteessa vaille tukea ja kannattelua, jonka varaan lapsen ja nuoren rakastettavuuden tunne rakentuu. Olen työstänyt asiaa psykoterapiassa ja keskustellut siitä vanhempieni kanssa, ja ehkä juuri siksi yllätynkin, että oma vaille jäämisen tunteeni nostaa edelleen päätään – nyt naamioituneena kateudeksi tytärtäni kohtaan.

Lohduttaudun kuitenkin tiedolla, että kateutta on kahdenlaista. Reenkola kertoo tuhoavasta kateudesta, jossa toinen halutaan riisua siitä hyvästä, josta kateus kumpuaa. Se voi tuottaa toiselle vahinkoa.

Rakentava kateus puolestaan painottuu ihailuun ja inspiroi eteenpäin. Minun tunteeni näyttää olevan rakentavaa sorttia, sillä se sai minut pohtimaan asiaa luovasti ja esimerkiksi kirjoittamaan siitä jutun, Reenkola kertoo.

Oman nuoruuteni miettiminen saa minut pohtimaan vanhempieni ikäpolvea. Ovatko he kateellisia omille lapsilleen?

Leea Mattila nostaa esimerkiksi edellisten sukupolvien tavan sanoa seuraavien sukupolvien nuorison olevan pilalla. Usein hokema viittaa siihen, kuinka paljon helpompaa nuoremmalla sukupolvella on vanhempiin verrattuna.

”Vanhemmat usein valistavat, että ’minä hiihdin kouluun eikä minulla ollut tuollaisia urheiluvälineitä’. Halutaan korostaa sitä omaa kärsimystä ja samaan aikaan osoittaa, että ’katso kuinka helpolla sinä pääset’. Se on tietynlaista kateuden ilmentymää”, Mattila pohtii.

Sukupolvinen ketju, jossa käsittelemättömät tunteet ja traumat siirtyvät polvelta toiselle, vaikuttaa myös vanhempieni ikäisten kateuteen.

”Naisia on sorrettu ja alistettu satoja vuosia, joten kyllä se huono itsetunto erityisesti naisilla tulee helposti sukupolvien takaa äideiltä ja isoäideiltä. Nämä huonommuuden tunteet ja häpeä ovat maaperää kateuden tunteille”, Elina Reenkola sanoo.

Lasta kohtaan syntyvään kateuteen vaikuttaa myös vanhemman elämäntilanne.

Itse olen elämääni pääosin tyytyväinen: minulla on ihanat lapset, mielekäs työ, mielenkiintoiset opinnot, useita läheisiä ystäviä ja vilkas kaveripiiri, jossa jaamme avoimesti murheet ja ilot niin yön tunteina baarissa kuin aamukahvilla mökkireissuillakin.

Kaikilla näin ei ole, ja Leea Mattila huomauttaakin, että joskus vanhempien elämänpiiri on saattanut kaventua uran ja perhe-elämän myötä. Silloin oman lapsen laajat kaveriverkostot ja tapahtumarikas elämä saattavat herättää kateutta.

Oma kateuteni kumpuaa muualla. Mattila mainitsee, että kateuden tunteeseen voi kirvoittaa vanhemman tyytymättömyys rakkauselämäänsä: vaille jäämisen tunne altistaa kateudelle.

Tunnen muljahduksen. Puolisoni kuoli seitsemän vuotta sitten, enkä ole yrityksistä huolimatta onnistunut löytämään parisuhdetta, vaikka sitä haluaisin.

Syitä voi olla monia, mutta nykyajan raaka deittimarkkina tindereineen ei ole helppo keski-ikäiselle – ei kumppanin löytämisen eikä itsetunnon kannalta.

Pelkään jääväni varjoon, vanhenemaan yksin ilman kumppania ja rakkautta.

Mitä kateuden tunteelle sitten voi tehdä? Tärkeintä on tarkastella sitä sekä kokea tarkastelun herättämiä tunteita, Leea Mattila sanoo.

Tunteesta voi pitää päiväkirjaa tai siitä voi puhua läheisille. Jos haluaa tarttua kateuden juurisyihin, se edellyttää syvempää työskentelyä, useimmiten psykoterapiassa.

Itse olen tehnyt juuri kuin Mattila neuvoo: tunnistanut, tarkastellut, puhunut.

Olen myös tietämättäni noudattanut Elina Reenkolan neuvoja. Reenkola on nimittäin listannut vastavoimia, jotka toimivat vahvoina puskureina kateudelle, ja niistä ensimmäinen on kiitollisuus. Kun aktiivisesti keskittyy niihin asioihin, joista on elämässä kiitollinen, kateus hälvenee, ja huomaan pitämäni kiitollisuuspäiväkirjan auttaneen juuri näin.

Kateutta lievittää myös omaan tekemiseen ja onnistumisiin keskittyminen, mitä Reenkola kutsuu luovuudeksi. Kyse on ennen kaikkea itselle mielihyvää tuottavien asioiden tekemisestä. Myös anteliaisuus kuuluu listalle.

”Jos vain ajatteleekin anteliaisuutta, niin aivotutkijat ovat todenneet, että aivoihin tulee sellainen lämmin kohta, joka viestii onnellisuudesta. Tämä on tällainen hypoteesi, että se voisi ehkä lievittää kateutta”, Reenkola kertoo.

Niin kuin monessa muussakin asiassa elämässä, armeliaisuus ja myötätunto itseä kohtaan ovat olennaisia.

”Kateuden ytimessä on jokin suru, ja oman vaille jäämisen käsittely edellyttää suruprosessiin antautumista, jotta siitä voi toipua ja kasvaa. Suru on hirvittävän kipeä tunne, jota välttelemme viimeiseen asti, ja juuri välttelystä niitä haittoja syntyy”, Mattila kertoo.

Jos kateuden häivähdys tavoittaa minut taas, nostan sen eteeni ja katson sitä myötätuntoisesti.

Tällainen minä olen, nämä ovat minun haavani. Tässä paino on sanalla minun: tyttäreni ei tarvitse niitä kantaa.