”MITÄ!!!!!!!!”

”Vähän pelottavaa.”

”Ei tästä pääse yli. Koskaan. Millään. Ei voi olla sattumaa.”

Marraskuussa 2022 ulkoministeriön virkamies Mika Kukkonen julkaisi Facebook-profiilissaan kuvan amerikkalaismiehestä nimeltä Bo Dorough. Dorough on Albanyn kaupungin pormestari Georgian osavaltiossa ja häkellyttävän samannäköinen kuin Kukkonen.

Kuvan alle alkoi kerääntyä Kukkosen hämmentyneiden ystävien kommentteja. Moni epäili huijausta: kyse täytyy olla kuvankäsittelystä.

Mutta ei. Kuvien perusteella Dorough, 61, ja Kukkonen, 45, ovat niin sanottuja naamakaksosia. Ilmiö tunnetaan saksankielisellä nimellä Doppelgänger: kaksi ihmistä, jotka eivät ole toisilleen sukua, muistuttavat toisiaan jopa identtisten kaksosten tavoin.

Kukkosen Facebook-seinälle muiden kommenttien joukkoon ilmestyi myös toive:

”Hei mä haluan katsoo tän sarjan seuraavatkin osat, eli ne missä hän saa tietää sinusta ja sitten Kuukausiliite tekee teistä jutun.”

Ei lopulta Kuukausiliite, mutta saman toimituksen porukka kuitenkin. Me Helsingin Sanomien Torstai-liitteessä päätimme saattaa Kukkosen ja Dorough’n yhteen arvaamatta lainkaan, mitä siitä seuraisi.

”Olisi kyllä pitänyt panna puku päälle. On tämä sen verran erityinen juttu”, Mika Kukkonen sanoo.

Samalla hetkellä tarkkapiirtoinen kuva ilmestyy neuvotteluhuoneen isolle näytölle, mutta ääntä ei kuulu. Albanyssa on aamu, Suomessa virka-aika lähestyy loppuaan, ja Mika Kukkonen on saapunut Sanomataloon eittämättä elämänsä oudoimpaan Zoom-palaveriin.

Ääniasetuksia säädettäessä on aikaa antaa katseen vaeltaa näytöllä hääräilevän Bo Dorough’n ja Mika Kukkosen välillä. Samaa näköä on, eikä vain näköä: jotain yhteistä on myös olemuksessa, liikehdinnässä, pään asennoissa.

Kun äänet vihdoin saadaan kuntoon, kaiuttimista kajahtaa lempeän oloinen ääni:

”Good morning!”

”Hyvää huomenta herra pormestari”, Mika Kukkonen vastaa ja ihailee Dorough’n vaatteita. ”Pahoittelut, etten pannut pukua päälle. Se oli virhe.”

”Kuvaa varten meillä olisi pitänyt olla samanlaiset vaatteet”, Dorough sanoo ja nauraa.

Alle minuutissa kaksikon keskustelu rullaa kuin vanhojen tuttujen kesken.

”Ystäväni törmäsi kuvaasi netissä, ja sen näkeminen oli minulle outo kokemus”, Mika Kukkonen alkaa kertoa. ”Se todella ravisutti. Ajattelin kuvan nähdessäni, että tuon ihmisen täytyy olla minä. Sitä voisi kutsua eräänlaiseksi uskonnolliseksi kokemukseksi.”

”Oliko alkoholilla osuutta asiaan?” pormestari kysyy ja nauraa.

”Itse asiassa ei, lopetin alkoholinkäytön kokonaan vajaa vuosi sitten.”

Alkoholia olisi ehkä kaivattu siinä hetkessä, jona Dorough avasi kummallisen sähköpostin Suomesta. Miltä sen lukeminen tuntui?

”Viesti oli minusta hassu. Kerroin siitä vaimolleni ja pojilleni. Yksi pojistani sanoi, että ’luulin, että sinä olet kuvassa’ ja toinen totesi kuvan miehen olevan minua nuorempi, vaikka samalta näyttääkin”, Dorough sanoo ja jatkaa:

”Mutta maailmassa on miljardeja valkoihoisia ihmisiä, joten on oletettavaa, että samankaltaisuuksia ihmisten ulkonäössä ilmenee.”

Samaa sanoo Suomen molekyylilääketieteen instituutin tutkimusjohtaja ja geneettisen epidemiologian professori Jaakko Kaprio, joka on vuosikymmenten ajan tutkinut kaksosia.

Jokaisen ihmisen syntymää edeltää äidin ja isän perimän uusjako, jonka takia lapset näyttävät vanhemmiltaan mutta eivät kuitenkaan aivan samalta kuin he.

”Naamakaksoset ovat saaneet maailmankaikkeuden lotossa samanlaiset geeniyhdistelmät. Niitä geenejä, jotka vaikuttavat kasvojen piirteisiin voimakkaasti, on lopulta aika vähän”, Kaprio sanoo ja kertoo, että geenejä lienee joitain satoja.

Onkin todennäköistä, että isolla osalla meistä on jossain päin maailmaa naamakaksonen.

Jännittävää on se, että kahden toisilleen täysin vieraan ihmisen yhdennäköisyys on lopulta aivan yhtä sattumanvaraista kuin se, miksi osa identtisistä kaksosista näyttää enemmän samalta kuin toiset. Tutkijat eivät nimittäin vieläkään tiedä, mikä määrittää identtisten kaksosten identtisyysasteen, Kaprio sanoo.

Syitä naamakaksosten yhdennäköisyydelle pyrittiin puolestaan selvittämään ihan hiljattain, kun joukko espanjalaistutkijoita julkaisi elokuussa Cell Reports -tiedejulkaisussa tutkimuksen. Tutkimuskohteena oli 32 paria naamakaksosia, jotka olivat osallistuneet kanadalaistaiteilija François Brunellen valokuvausprojektiin, johon Brunelle oli kuvannut toisiaan muistuttavia ihmisiä eri puolilta maailmaa.

Tutkittujen geenejä luettiin, heiltä otettiin näytteet syljestä ja suoliston bakteerikannasta ja heille teetettiin kysely heidän elämästään ja elintavoistaan. Tulokset eivät Jaakko Kapriota yllättäneet: mitä samanlaisemmilta ihmiset näyttivät, sitä todennäköisemmin heidän perimmässään oli yhtymäkohtia.

Tuntuu hoopolta kysyä, mutta mitä sitten? Mitä hyötyä naamakaksosten tutkimisesta oikein on?

”Kun äkkiä ajattelen, niin ei ehkä kauhean paljon”, Jaakko Kaprio sanoo.

”Mutta toisaalta paljon puhutaan perimän vaikutuksesta, niin voisihan olla kiinnostavaa tutkia ilmiasultaan samanlaisia ja perimältään erilaisia ihmisiä ja sitä, ovatko heidän elinkaarensa ja elämänkohtalonsa samanlaisempia vai erilaisempia kuin kahden sattumanvaraisen ihmisen, jotka eivät ilmiasultaan ole samanlaisia. Voisihan siitä olla hyötyä, sillä ihmisten ulkonäkö vaikuttaa suuresti monenlaisiin ratkaisuihin.”

Mitä tällaisen tutkimisesta sitten seuraisi, sen Kaprio jättää muiden pohdittavaksi.

Entä voiko naamakaksosuuteen liittyä riskejä? Kaprio on hetken hiljaa, mutta suostuu spekuloimaan. Esimerkiksi Kiinassa kasvojentunnistusmenetelmät ovat käytössä laajalti: entä jos kahdesta naamakaksosesta toinen ”on poikennut puolueen kaidalta polulta”?

”Että voisiko kasvojentunnistusalgoritmia jotenkin hämätä?”

Langan päässä Keskusrikospoliisin Rikosteknisen laboratorion tutkija Lauri Tavi toppuuttelee. Hän myöntää, että jos kaksi ihmistä muistuttaa hyvin paljon toisiaan, algoritmi voi harhautua.

”Mutta tämä mahdollisuus on huomioitu rikostutkinnassa.”

Poliisi käyttää kasvojentunnistusteknologiaa, kun se yrittää tunnistaa rikoksesta epäiltyä vaikkapa valvontakamerakuvasta. Suomessa poliisin tuntomerkkirekisterissä on yli 100 000 kuvaa, joita on otettu ihmisistä esimerkiksi pidätysten tai muun rikostutkinnan yhteydessä. Näihin kuviin kasvojentunnistusohjelman tuloksia verrataan. Jos epäillyn kuvaa ei rekisterissä ole, ohjelmasta ei ole hyötyä.

Ohjelma hyödyntää tekoälyä, jolle on opetettu, millaiset ihmiskasvot ovat. Tekoäly etsii kuvasta kasvoja ja mittaa kasvonpiirteitä, kuten silmien ja nenän muotoja sekä niiden etäisyyksiä toisistaan. Tuloksena kasvokuva muuttuu biometriseen muotoon.

Tulosten yhtäläisyys tuntomerkkirekisterin kuviin ilmaistaan prosentteina nollasta sataan, eikä se ole koskaan amerikkalaisista rikossarjoista tuttu perfect match.

”Oikea ihminen ei välttämättä ole ensimmäisenä vaan vaikka viidentenä listalla”, Tavi sanoo ja painottaa, että kasvojentunnistus on vain yksi poliisin apuvälineistä. Suomessa ketään ei tuomita pelkästään sen tulosten perusteella.

”Se vaatii aina ihmisen tekemään viimeisen päätöksen.”

Todennäköisyys sille, että Mika Kukkonen ja Bo Dorough tulisivat tuomituiksi toistensa rikoksista, lienee siis pieni.

Mutta Sanomatalon neuvotteluhuoneessa keskustelu on kääntynyt toiseen epätodennäköisyyteen: siihen, miten on ylipäätään mahdollista, että Kukkosen ystävä törmäsi internetissä noin 70 000 asukkaan amerikkalaiskaupungin pormestarin kuvaan. Käy ilmi, että syy on koronan.

”Albany oli pandemian alussa koronapesäke ja muutaman viikon olimme kansallisissa uutisissa.”

Dorough oli aloittanut pormestarina tammikuussa 2020. Pandemia järisytti pestin alkua ja kosketti myös henkilökohtaisesti.

”Isäni kuoli koronaan. Kaupunki piti tiedotustilaisuuksia tiuhaan, ja olen aika hyvä julkinen puhuja, mutta kun isäni kuoli, pidin kaupunkilaisille puheen ja kerroin, mitä tunsin. Ja samaan aikaan ihmiset vastustivat sitä, että heidän pitäisi käyttää maskia.”

Keskustelu ajautuu syvemmälle politiikkaan, kun Dorough kurottaa tietokoneensa viereen ja nappaa käteensä kirjan: C. G. E. Mannerheimin muistelmat. Oho! Onko Dorough’lla suomalaisia sukujuuria?

Ei sentään. Sotamarsalkan nimi jäi hänen mieleensä jo lapsuudessa, kun hänellä oli tapana lukea tietosanakirjoja.

”Lapsena kuulin koko ajan, miten Neuvostoliitto on paha ja kommunismi on pahaa, ja tässäpä oli hahmo, joka nousi venäläisiä vastaan. Oli kiehtovaa aikuisena lukea, että hän oli Venäjän keisarillisessa armeijassa ja matkusti paljon Keski-Aasiassa”, Dorough sanoo.

”Kun Mannerheim puhuu kirjassa matkustamisesta Berliiniin Hitlerin luokse, hän yrittää selvästi vanhoilla päivillään oikeuttaa tekonsa. Että hän teki sen, jotta Suomi pysyisi itsenäisenä.”

Mika Kukkonen nyökkäilee.

”Olen diplomaatti ja selitit juuri hienosti sen, miten tiukassa paikassa silloin olimme”, hän sanoo. ”Isoisäni, niin kuin kaikkien ikäisteni suomalaisten isoisät, taistelivat sodassa. Toinen heistä astui maamiinaan ja menetti toisen jalkansa polvesta alaspäin. Kuulin paljon tarinoita sodasta, ja isovanhempieni kodissa oli Mannerheimin allekirjoittama diplomi.”

Kukkonen alkaa kertoo perheestään.

”Vanhempani tulevat vaatimattomista, jopa köyhistä oloista. Äitini syntyi keskellä talvea saunassa.”

Kukkosen vanhemmat olivat sukujensa ensimmäisiä korkeakoulutuksen saaneita: äiti teki uransa vakuutusalalla ja isästä tuli juristi, joka työskenteli pankkialalla.

”Minulla on helppoa, vanhempani tekivät vaikean työn.”

Dorough’n taustassa on samoja piirteitä. Hänen äitinsä vanhemmilla ei ollut lukiokoulutusta, ja Dorough kuvailee heidän kotiaan vähävaraiseksi. Dorough’n äiti kouluttautui sairaanhoitajaksi, ja hänen isänsä oli vakuutusalalla vahingonlaskijana. Dorough’n vanhin sisko on lääkäri, toinen sisko on sairaanhoitaja ja veli sähköinsinööri.

”Äitini on pääsyy sille, miksi me menestyimme.”

Dorough’sta itsestään tuli asianajaja. Miksi?

”Olin aina aika fiksu ja ammatti vetosi minuun. Lain harjoittaminen näyttää ulkoapäin loistokkaammalta: sitä on aina lain ja totuuden puolella ja taistelee oikeuden puolesta, vaikka tosielämässä on toisin. Mutta olen nauttinut siitä.”

Kaksikon keskustelua seuratessa heidän samankaltaisuutensa tarkkaileminen herättää kysymyksen: mitä Kukkonen ja Dorough ajattelevat omasta ulkonäöstään?

”Olen 170-senttinen ja minulla on aina ollut lyhyen ihmisen identiteetti”, Kukkonen aloittaa.” Joskus ajattelen, että näytän ihan hyvältä, kun taas erityisesti talvisin ajattelen monesti näyttäväni kamalalta. Silmäpussit ja muut”, hän sanoo.

Kymmenisen vuotta sitten Kukkonen aloitti juoksuharrastuksen.

”Siihen saakka ajattelin, että fyysinen liikunta on vain tyhmille: minä luin kirjoja ja filosofiaa. Mutta sitten löysin kehoni ja nyt pidän siitä. Se on vaikuttanut paljon siihen, mitä itsestäni ajattelen.”

Dorough kuuntelee hiljaa.

”En tiedä miten tuohon vastaisin”, hän aloittaa. ”Teininä olin kömpelö. Opiskeluaikoina aloin juosta ja painoa putosi ja ajattelin itsestäni ehkä vähän liikojakin. Nykyään yritän pitää painoni kurissa. Seitsemästä kuolemansynnistä mässäily on ainoa, johon yhä sorrun. Eteläiseen ruokavalioon mahtuu paljon friteerattuja ruokia ja niitä syön.”

Molempia naurattaa.

Kukkonen ja Dorough ovat puhuneet liki puolitoista tuntia. Aiheet ovat vaihdelleet sosiologisesta tutkimuksesta suomalaiseen mytologiaan ja saamelaisista sähköbusseihin.

On täysin sattumaa, että juuri nämä kaksi ihmistä näyttävät keskenään samalta. On sattumaa, että toinen molempien vanhemmista työskenteli vakuutusalalla, ja että niin Dorough’n poika kuin Kukkosen siskokin keskittyvät työssään ilmasto- ja ympäristöasioihin. Että Dorough’n poika on koripallovalmentaja ja Kukkosen poika pelaa koripalloa. Että niin Dorough kuin Kukkosen isäkin ovat opiskelleet lakia.

Ja silti, sattumasta viis, yhtäläisyyksien näkeminen tuntuu pimenevässä Helsingin illassa Sanomatalon neuvotteluhuoneessa jotenkin erityisen hyvältä. Se saa toisilleen tuntemattomien ihmisten välisen etäisyyden tuntumaan kapeammalta. Ylitettävältä.

Kun olemme lopettelemassa, pormestari Dorough aloittaa vielä pari tarinaa. Kun linja vihdoin katkeaa, Kukkonen toteaa Dorough’n vaikuttaneen tyypiltä, jonka on vaikea irtautua keskustelusta – että aina tulee mieleen ”vielä yksi juttu”. Kukkosta hymyilyttää.

”Olen ihan samanlainen.”