Ovatko ulkonäköpaineet elämän mittainen riesa? Vai kipua, joka hiljalleen hellittää?

Asiaa pohti taannoisessa HS:n haastattelussa perussuomalaisten presidenttiehdokas Jussi Halla-aho. Hän kertoi välittävänsä vanhenemisen myötä yhä vähemmän siitä, mitä muut ulkonäöstä ajattelevat.

Lue lisää: ”Olen introvertti, en nauti sosiaalisista tilanteista” – Näin presidenttiehdokkaat vastasivat deittailukysymyksiin

”Sanotaan, että ihmisen minäkuva, siis nimen­omaan käsitys omasta ulkonäöstä, rakentuu joskus 20 ja 30 ikävuoden välillä ja sen jälkeen se ei muutu. Mentaalinen minäkuva ja se, mitä näkee peilissä tai varsinkin valokuvissa, ei vastaa lainkaan sitä, miltä kuvittelee itse näyttävänsä”, Halla-aho pohti.

”Ja sitten ajattelee, että valokuvat ovat jotenkin aina epäonnistuneita, vaikka todellisuudessa minäkuva vain ei ole oikein ajantasainen.”

Käsitys omasta ulkonäöstä on monimutkainen rakennelma, sanoo psykologi ja psykoterapeutti Elina Reenkola. 

On kuitenkin niin, että nuoruus loppuu noin 24-vuotiaana ja aivot kehittyvät 30 ikävuoteen saakka, hän toteaa. Myös työterveyspsykologi ja psykoterapeutti Teemu Ollikaisen mukaan ihmisellä on 30-vuotiaana yleensä melko vakiintunut käsitys itsestään ja ulkonäöstään.

Tästä huolimatta käsitykset muovautuvat läpi elämän. Psyyke on altis muutoksille vielä vanhanakin, Reenkola korostaa.

Minäkuvaan vaikuttavat erilaiset elämänkokemukset, kuten onnistumiset, pettymykset, kiusaaminen, ystäviin vertailu, ero, sairaus ja vanhemmaksi tulo, Reenkola listaa. 

Suuri roolinsa on visuaalisesti painottuneella kulttuurillamme, hän huomauttaa. Siis käsitellyillä kuvilla ja yksipuolisilla ihanteilla, joilta on vaikea välttyä.

Pohjimmiltaan kyse on siitä, kokeeko itsensä halutuksi ja rakastetuksi.

”On sisäsyntyinen ajatus, että rumaa ei huoli kukaan ja hänet hylätään”, Reenkola kuvailee.

Kielteiset tuntemukset voivat olla peruja varhaisesta lapsuudesta: vanhemman vääristävästä katseesta, jonka vuoksi itsetunto jää hataraksi ja luo maaperää häpeälle. 

Ollikaisen mukaan häpeän tunne kehittyy 3–4 vuoden iässä. Etenkin murrosikä on minäkuvalle keskeistä aikaa.

”Useimmat yläkouluikäiset toivovat pääsevänsä koulusta pois ilman, että kukaan kiinnittäisi itseen huomiota, edes myönteistä”, Ollikainen sanoo.

Uskomuksilla on taipumus vahvistua, Ollikainen toteaa. Jos ihminen pitää itseään epämiellyttävän näköisenä, hän sivuuttaa signaalit, jotka osoittavat asian olevan toisin.

”Samoin on masentuneilla, jotka ohittavat onnistumiset ja kivat asiat, sillä ne eivät sovi sen hetkiseen olotilaan.”

Toisaalta tutkimus on osoittanut, että ihmiset ovat taitavia arvioimaan viehättävyyttään. Kumppaniksi haetaan ensisijaisesti ”samalla tasolla olevia”, Ollikainen kertoo.

Käsitys omasta tasosta ja statuksesta kehittyy aikaisin. Jo päiväkoti-ikäiset osaavat nimetä joukostaan suositun.

”Olemme sosiaalisia eläimiä, jotka oppivat ymmärtämään paikkansa yhteisössä”, Ollikainen pohtii.

Asemaansa voi myös vaikuttaa sorvaamalla ulkonäköään, kuten meikkaamalla tai pukeutumalla, hän jatkaa.

”Kun keski-ikäisenä valkoisena miehenä puen pikkutakin päälle, ihmiset uskovat yhtäkkiä kaiken, mitä heille sanon. Koen sen vähän pelottavana”, Ollikainen naurahtaa.

Kenties eniten ulkonäköahdistusta tuottaa se, jos ihanneminä ja realiteettiminä eli käsitys itsestä ovat kovin kaukana toisistaan.

Oma käsitys ulkonäöstä ei kuitenkaan vastaa välttämättä todellisuutta, ja ruumiinkuvaa vääristävät syömishäiriöt sekä masennus- ja ahdistustilat ovat varsin yleisiä, psykologit toteavat.

Vaikkapa painoindeksillä ei ole tekemistä sen kanssa, miten ihminen voi psyykkisesti. Sillä sen sijaan on, jos ajattelee, että pitäisi olla 15 kiloa kevyempi, Ollikainen konkretisoi.

Epäsuhta minäkuvien välillä voi kulkea toiseenkin suuntaan, minkä hän tietää omasta kokemuksesta.

”Minulla oli salskean nuoren miehen kehonkuva, vaikka vuosien varrella muutuin vähemmän urheilulliseksi. Oli epämukava tunne, kun ei tunnistanut peilistä itseään samaksi kuin päänsä sisällä.”

Mahtaako tyytymättömyydelle sitten mitään?

Onnistumisen ja rakastamisen kokemukset ainakin lievittävät sitä, Reenkola mainitsee.

Ollikainen kannustaa pohtimaan, ovatko käsitykset itsestä rationaalisia vai eivät. Usein arvioimme ulkonäköämme liian julmasti, hän sanoo. 

Ajankuvaksi sopii Ollikaisesta osuvasti se, kun synnytyksen kokenut vertailee kroppaansa abiturienttiin kuntosalilla. 

”Mielestäni terve lähtökohta ulkonäkösuhteelle on tunnustaa, mikä on mahdotonta ja mikä ei”, hän toteaa.

Treenasipa tai laihtuipa sitten miten paljon tahansa, saattaa kokea, ettei mikään ole kylliksi. 

Vaarana ovat Ollikaisen mukaan syömishäiriöt ja ylikompensaatio, jolloin ihminen yrittää ratkaista sisäisiä ongelmia konkreettisin keinoin. Hän voi toimia todellisten tarpeidensa vastaisesti, kuten rajoittamalla syömistä tai treenaamalla liikaa, kun on itsestä epämääräisen kurja olo.

Elämäntaparemonttien kulta-aikana tämä on erityisen tärkeää tiedostaa. Ulkonäköään parjaamalla voi helposti hankkia itselleen pysyvän riittämättömyyden tunteen, Ollikainen sanoo.

Hän liputtaa näillä mennään -ajattelutavan nimeen. Isoa nenäänsä voi inhota aktiivisesti loppuikänsä – tai sitten päättää, että se on ihan komea, aatelinen nokka.

Lohdullista on sekin, että suhde omaan ulkomuotoon tosiaan pehmenee iän myötä, Ollikainen vahvistaa. 

30–35-vuotiaat ovat psykologin mukaan kaikkein kovimman paineen alla. On todistettava pystyväisyytensä ja pärjättävä sosiaalisessa kilpailussa.

Mutta kun täyttää 40, armottomuus usein helpottaa. 

”Keski-ikä ja sen jälkeinen aika ovat mahdollisuuksien aikaa monille, kun ulkonäkö alkaa joka tapauksessa rapistua”, Ollikainen sanoo.

Tällöin ehkä kokee seksuaalisuuden kilpailun sijaan jännittävänä, mukavana osana elämää, ja itseironia on luontevampaa, hän perustelee.