Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni. Teos. 259 s. 27 e.

 

Novellit haastavat ihmiskeskeisen ajattelun valtavirtaa Tiina Raevaaran (s. 1979) neljäntoista novellin kokoelma on hänen toinen kaunokirjallinen teoksensa.

 

Parhaimmillaan muu ammatillinen tausta saattaa kasvaa näkemykselliseksi kaikupohjaksi kirjailijan työlle. Raevaara on perinnöllisyystieteestä väitellyt biologi ja tietokirjailija, ja juuri luonnontieteiden rikastuttamat teemat upotettuna kirjalliseen uuskummaan tekevät hänestä kiinnostavan nuoren prosaistin.

 

Fantasia ja synkkä dystopia yhdistyivät hänen esikoisromaanissaan Eräänä päivänä tyhjä taivas (2008), joka vei keskelle ympäristön katastrofeja ja perhesuhteiksi lavastettuja valtataisteluja. Dramaattisesta asetelmasta huolimatta romaania vaivasi hienoinen dynamiikan ja rytmin puute. Sen ihmisen vastuuta muotoileva moraliteetti olisi hyötynyt episodimaisemmin leikatusta kerronnasta.

 

Nyt uudessa novellikokoelmassaan kirjailija saa sekä juonen että temaattisen kärjen huomattavasti kirkkaammin kehiteltyä. Tämä on tärkeää, sillä Raevaara tuntuu aina kirjoittavan sanoakseen jotakin.

 

Lyhyt muoto sopii hänen keskitetylle, tiheää tunnelmaa tavoittelevalle ilmaisulleen. Ei ihme, että kokoelman helmi Sääkset voitti Martti Joenpolven nimeä kantavan novellikilvan.

 

Sen tarinassa Raevaaran luontokeskeinen elämänymmärrys avautuu pelkistetyimmillään. Sääksileton laidalla kaikki on samaa: "Suo kasvaa pinnalta ja kuolee sisältä, samanaikaisesti, tuhansien ja taas tuhansien vuosien ajan." Arvoituksellinen kuvaus linnuista ja niiden pesintää tarkkailevan kulkijan kohtalosta liikkumattomassa suomaisemassa haastaa perihumanistisen ihmislähtöisyyden vaikuttavalla tavalla.

 

Sama idea ihmisestä ja eläimestä rinnasteisten havaintojen ja arvostelmien kohteena toistuu monessa novellissa.

 

Raevaara antaa näkökulman sellaisille eläimille, olennoille ja ilmiöille, joita ihminen pelkää, ihailee, oudoksuu. Muuan herra Gordon tuntee itsensä vieraaksi lintujen sairaalassa: "En ole koskaan tuntenut ketään lintua", hän tunnustaa eräälle kuikalle.

 

Novellista kehittyy koko lintukunnan sieluttava allegoria, jossa ihmiselle jää vaihteeksi katoavan luonnon osa.

 

Luonnon ja eläinkunnan rinnalla ihmismielen kätketyt pelot, traumat ja vain unissa esiin nouseva sakka on alue, jota Raevaaran novellit tulkitsevat.

 

Kaivo on painajaismainen oudon maiseman kuvaus, joka paljastuu elollistetuksi maalaukseksi. Siitä kasvaa esiin elämää kannatteleva maternaalinen naisen voimakenttä sekä Mestari, mies, joka pyrkii ulos maailmasta. Väliin jää kaivosta nousevia ja maata kaivavia lapsia, autolavallinen siististi pinottuja lasten ruumiita, mutaan hautautunut kasa silmälaseja ja muuta poistyönnettävän kamalaa.

 

Lopulta kaikkien äitien pahaksi uneksi tulkittava maalaus luojan kiitos haalistuu ja päästää irti katselijansa. Myös Matildan kuolema ja Lumisade kehittelevät tarinoitaan päin hämärää; merkillisiä olentoja, kenties hirviöitä ja niiden jälkiä, seurataan kuin ainakin asiallisia johtolankoja.

 

Vaikka lopputulemat tapaavat jäädä Tiina Raevaaran novelleissa avoimiksi, ne kuvaavat vahvasti tiedostamattoman voimaa sanallistaa vaiettua.